Uusi alku

Joonalle taisi löytyä saman tien asuinpaikka. Talli on ratsastuskoulu, ja niin kauana, että meidän täytyy muuttaa. Minä en muuta minnekään, missä ei ole vähintään kahta kylpyammeellista kylpyhuonetta, ja sellaista paikkaa ei aina ihan heti löydy. Ryo suostuttelee minua kompromissiin: jos muuttaisimme ensin 5h+k+kph+wc omakotitaloon tallin viereen, ja asuisimme siellä sen aikaa, että koti löytyisi tai että Ryo rakennuttaisi sellaisen. Mieheni tuttavantuttava voisi kuulemma vuokrata talonsa meille muutamaksi vuodeksi, jos hinnasta sovitaan. Minä sanoin, että selvä, jos ratsastuskoulu on laadukas, ja jos lähialueelta löytyy Kenille kesäksi vuokrahevonen, ja jos minä saan pitää puutarhurin ja kodinhoitajan. Ja jos asumme siinä mörskässä enintään neljä vuotta. Minulle on kova paikka erota kylpyhuoneestani, enkä tahtoisi jättää takapihan terassiamme ja kahta jokin aika sitten istutettua kirsikkapuutani. Joonallakaan ei olisi enää solariumia ja mahdollisuutta laukkarataan, mutta Ryo sanoo, ettei hevonen enää sellaisia edes tarvitse.

Puhuin Kenin kanssa muutosta. Hän oli surullinen, mutta ymmärsi, että jos hän suostuisi muuttoon, hän saisi palkinnoksi Joonan, jos harjoittelisi ahkerasti ratsastuskoulun taitavien opettajien ja omistajan kanssa. Se sai Kenin sanomaan saman tien kyllä, ja fillaroimaan Joonan tallille ilmeisesti itkemään. Sääliksi käy.

Jos talo saadaan vuokralle ja jos Joonan paikka järjestyy, muutamme heti. Pakkaan itse hevosen tavarat ja meidän korvaamattomimmat tavarat, ja olemme valmiita muutamassa päivässä. Palkkaan jonkun huolehtimaan muista tavaroista. Joonakin lähtee samalla kerralla: en missään nimessä pakota Keniä olemaan uudessa paikassa ilman parasta ystäväänsä, hevosta.

Terveisiä vuosien päästä

Tätä on kamala sanoa, mutta tämä on totuus: minulla ei ole ollut Joonasta mitään kerrottavaa yli kahteen (IRL-)vuoteen. Nyt kuitenkin kirjoitan, miksei ole ollut, ja miksi asiaan tulee muutos.

Joonasta piti tulla ratsu, kun se oli saavuttanut G1-voiton. Minä en ole niin arvokisojen perään, enkä niistä mitään ymmärräkään. Yritin muutaman kerran opettaa itse Joonalle perusasioita, mutta oli myönnettävä, että hevosia katselemalla, Joonaan rahaa tuhlailevasti käyttämällä ja laukkaradalla roikkumalla ei opi kouluttajaksi. Olenhan Ban! En tahdo ratsastussaappaita! Enkä ainakaan pudota hevosen selästä. En uskaltaisi ikinä nousta takaisin!

Vaikka Joonasta ei ole tullut ratsua, ei se ole tyhjänpanttina köllöttänyt, ei ollenkaan. Poikani Ken on nimittäin kaksitoista, ja välillä tuntuu, että hän rakastaa Joonaa enemmän kuin minua ja isäänsä Ryoa. Muistan, kuinka Ken opetteli lukemaan ääneen Joonan karsinan edessä. Joona kuunteli tarkkaavaisena ja piti pojastani hyvää huolta. Nykyäänkin Ken on tallilla kaiken vapaa-aikansa, ja on opetellut ratsastamaan Joonan tallikavereilla. Joonan kanssa Ken saa köpöttää käyntiä ja ravia aikuisen tiukassa valvonnassa, mutta ainoatakaan kertaa Ken ei saa Joonalla laukkaa nostaa. Orihan lähtee käsistä! Noh, koska ravi on kuulemma tylsää ja lapsellista, Ken on keksinyt Joonalle muuta tekemistä. Poika on oppinut juoksuttamaan ja irtohypyttämään, ja on saanut Joonan hyppäämään yli metrin. (Selästä käsin kun en anna Kenin esteitä mennä.)

Mutta Ken on ruvennut kärttämään ratsua. Ja ratsua minä en aio ostaa. Ryo jo katselee uusia hevosia, "kun ei tosta Joonasta mitään tule", mutta minä väitän edelleen, että 15-vuotias hevonen oppii uusia asioita. Minä en vain osaa opettaa. Senpä vuoksi aion etsiä Kenille muutaman hoitajan, ratsastajan ja valmentajan, ja ehkä jonkun, joka opettaisi Keniä ratsastamaan Joonalla oikein.

Saanko esitellä, ML Dark Cinnamon!!

Onko kauniimpaa nähty! Vastaus on, että vain yksi eläin on koskaan ollut Moonaa kauniimpi, ja se on minun oma Joona-heppani, elämäni ilo, ja niin edelleen.

ML Dark Cinnamon eli Moona on siis Joonan ensimmäinen pieni varsannuppu. Se muistuttaa ehdottomasti enemmän äitiään kuin isäänsä, mutta on meidän Joonakin ylpeä pienestä neidosta.

Moona on suomalainen puoliverinen, joten laukkahevosta siitä ei todellakaan tule, mutta kuulemma suuria odotetaan esteratsastuksen saralla - ja oikein se onkin. Vaikka meidän Joonamme ei ole eläessään hypännyt edes kahdenkymmenen sentin korkuista estettä, periyttäähän se esteilläkin tarvittavia ominaisuuksia: keveyttä, nopeutta, älykkyyttä, ennakoivuutta ja tarkkuutta. Ellei Joona olisi superhienoa uraa tehnyt laukkuri, olisihan se mainoa esteratsukin.. Ja Moona on tästä kaikesta elävä todiste.

Muutenkin meille kuuluu Joonan kanssa hyvää, vaikka paljoa ei ollakaan ehditty kirjoittelemaan. Olen ostanut hevoselle muuten lännensatulan, koska jotenkin vain tuntuu turvallisemmalta katsella poikani Kenin istuvan siinä kuin melko huterassa yleissatulassa. Nyt kun Joona ei enää koskaan palaa laukkaradalle, on sitä pikkuhiljaa koulutettu uudelleen perheen ratsuksi, ja täytyy sanoa, että hyvin on kultamitalisti uuden ammattinsa ottanut vastaan. Joona-orihan suorastaan rakastaa Keniä ja pitkiä maastolenkkejä - ja Ken rakastaa hevosta!

Ken osaa jo itse ratsastaa. En päästä poikia yksin vielä maastoon, vaikka sekin varmasti sujuisi, mutta kentällä kaksikko jo päästelee aika huimaa tahtia. Ehkä Ken jo ensivuonna osaa käyttäytyä tarpeeksi rauhallisesti tehdäkseen lyhyitä maastolenkkejä. Joona ainakin on kiltti ja ihana, muutaman viikon harjoittelun jälkeen se jopa laukkasi varovasti ja hitaasti kentällä Ken selässään. Ryo-isi hepan opetti, ja Keniä uusi askellaji riemastutti mielettömästi.

Ken on tosiaan kouluikäinen jo, mutta saa nähdä, miten käy läksyjenluvun, kun poika roikkuu tallilla kaiken vapaa-aikansa. Toissapäivänä hän istui Joonan karsinan edessä kylmällä betonilattialla ja tavasi otsa kurtussa aapistaan ääneen hevosen kuunnellessa tarkkaavaisena karsinan puolioven ylitse. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Kenenkään kohdalla. En malttanut patistaa poikaa mukaani kotiin, vaan käskin heti-nyt-ylös-siitä ja ottamaan vaikka Joonan loimen takapuolensa alle. Ken sai jäädä talliin ensimmäistä kertaa yksin ja soittaa minut sitten illalla hakemaan. Arvatkaapas, koska puhelimeni soi. Oikea vastaus on puoli yhdeksältä illalla. No, mielummin minä Kenin tallille päästän, kuin keskustaan pyörimään.

Happy birthday

Joona on nelivuotias, ja sen paras ystävä, poikani Ken on viiden. Poika on jo sen verran rauhallinen, että pystyy istumaan satulassa itse, ja pienessä aitauksessa tämän rauhallisen orin kanssa se on huomattavasti vaarattomampaa, kuin vaikka ilkeällä ratsastuskoulun puolikuolleella, potkivalla shetlanninponilla. Sen kunniaksi Ken onkin ratsastanut kuin viimeistä päivää: hänellä on lupa mennä käyntiä ihan itse, ja Joona-heppa se jaksaa kävellä parhaan ystävänsä kanssa rinkiä tunnista toiseen, joka päivä. Parin vuoden päästä, jos ruunaan Joonan, Ken voi minun puolestani lähteä yksin vaikka metsään samoilemaan sen kanssa - en ole eläessäni nähnyt noin luotettavaa hevosta.

Tammanomistajia orini ei tunnu kiinnostavan. Milloin se on liian pitkäsukuinen, milloin kovin nuori. Milloin sen suku ei vain miellytä, ja milloin se juoksee väärää matkaa. Itse olen ollut aina sitä mieltä, että tällainen ori on yksinkertaisesti täydellinen, mutta lienen sitten puolueellinen. Astutusmaksutkin ovat pilvissä: tällaiselle orille ne ovat vain kohtuulliset, mutta keskivertotamman omistajalla ei vain ole varaa sellaiseen. Suuria talleja Joona saattaisi kiinnostaakin, mutta sellaiseen pyöritykseen en ole vielä uskaltanut sitä heittää.

Ryo on turhautunut. Joonan ensimmäinen kilpavuosi oli sellaista pyöritystä, että siihen ihan tottui, ja nyt olo on niin laiskaa hänen mukaansa, kun ei enää tarvitse kilpailla. Mies tahtookin kovasti uutta hevosta - oria tälläkin kertaa - mutta minusta Joona riittää meille. Se on niin kilttikin, ettei Keniä tarvitse vahtia vainoharhaisesti sen lähellä, eikä samanlaiseen säkään voi luottaa kahdesti peräkkäin. Ei, toista hevosta ei tule niin kauan, kuin tämä elää tai Ken on sen verran vanhempi, että selviytyy Joonan kanssa kokonaan vahtimatta.

Mutta nyt täytyy jo lopetella ja lähteä tallille. Arvatkaa kahdesti, riippuuko Ken hihassani kyynel silmässä ja ratsastuskypärä päässä, kun on niin kiire katsomaan heppaa. Ja Joonallakin on varmasti jo ikävä.

When he's too fast...

Onko olemassa liian nopeaa laukkahevosta? Tähän asti olen jankuttanut, että ei todellakaan. Laukkurin koko elämä kilpaiällä on vain olla nopea. Tänään tunnustan, että on olemassa myös liian nopeita hevosia. Ja yksi niistä on Joona.

Katsokaa poikaa. Se on terve, nuori ja kaunis. Se epäonnistui törkeästi ensimmäisessä startissaan, mutta jockey Ryo syyttää siitä vain itseään. Yhdestä mokasta huolimatta Joona on vain kolmivuotias ja voittanut jo heti kolme täytettyään G1-tasolla. Se on juossut elämässään tasan kymmenen lähtöä (yksi UG laskettu mukaan), joista se on ihan totta voittanut viisi. Neljä viimeistä voittoa ovat vieläpä peräkkäin sen vuoksi, että Ryo lopultakin pääsi aivan täysin Joonan rytmiin mukaan.

Mikä sitten tekee oristani liian nopean? No tietenkin se, että kun se kokeilumielessä laitettiin kahdesti G3-lähtöön, se otti ja voitti. Huvikseen G2 - ja oho, voitto. G1 meni itse asiassa helpoiten. Miettikää, ihmiset! Joona on kolme vuotta vanha. Se on vasta pieni varsa ja sen ruumis on vielä paljon kehittymättömämpi, kuin seitsemänvuotiaiden konkareiden. Joona ei juokse enää (eikä sillä edes ratsasteta kunnolla ennen kuin se on neljän), mutta laukka-aikoinaankaan sen ei olisi kuulunut pärjätä.

En ole aikaisemmin ollut hevosystävä, ja sekin tarina on lukijoille tuttu, että Joona tuli minulle ulkonäkönsä vuoksi. Nyt kun olen kantapään kautta oppinut sitä rakastamaan, kavahdan ajatellessani, mitä sille olisi voinut käydä minun hulluuteni vuoksi. Jos viisivuotias mestari kaatuu radalla, siitä ei todellakaan seuraa kaunista jälkeä, mutta harvemmin sellainen repii itsensä palasiksi, jos pysyy pystyssä. Joona, pieni kolmen vanha Joona puolestaan olisi voinut hajota koska tahansa vain siksi, että sen oma vauhti oli sille aivan liikaa. Olisinpa odottanut edes vuoden ennen kovimpia lähtöjä, niin Joona olisi ollut neljä vuotta vanha...

Kohtelen Joonaa nykyään hysteerisen varovaisesti, mutta Ken-poikaani, Joonan parhaaseen ystävään, käytökseni ei ole vaikuttanut. Ja hyvä niin. Orin lempeyttä on nyt todisteltu jo kohta kaksi kokonaista vuotta, ja Ken on myös kasvanut sen verran. Nykyään minä tai Ryo vain katselemme aidalta, kun poika taluttaa hevosta ihan kokonaan itse aitauksessa. Nojailemme seinää, kun Ken harjaa Joonasta sen verran, kuin yltää. Talutamme pelkästä narusta, kun Ken istuu satulassa täysin ilman tukea.

Ori käyttäytyy nykyään hieman raisummin meidän aikuisten seurassa, koska on kasvamassa oikeaksi mieheksi. Silti se on ottanut Kenin ja vain Kenin siipiensä suojiin. Minä en saisi enää pideltyä Joonaa, jos se vaikka säikkyisi, mutta pienen Kenin kanssa se vain hätkähtää ja suostuu sitten lähestymään esimerkiksi kauhean pelottavia, tuulessa paukkuvia tallin ovia. Minua harmittaisi, jos kuka tahansa muu olisi oman hevoseni lempi-ihminen, mutta Ken on oma poikani ja sen paikan aivan varmasti ansainnut