When he's too fast...

Onko olemassa liian nopeaa laukkahevosta? Tähän asti olen jankuttanut, että ei todellakaan. Laukkurin koko elämä kilpaiällä on vain olla nopea. Tänään tunnustan, että on olemassa myös liian nopeita hevosia. Ja yksi niistä on Joona.

Katsokaa poikaa. Se on terve, nuori ja kaunis. Se epäonnistui törkeästi ensimmäisessä startissaan, mutta jockey Ryo syyttää siitä vain itseään. Yhdestä mokasta huolimatta Joona on vain kolmivuotias ja voittanut jo heti kolme täytettyään G1-tasolla. Se on juossut elämässään tasan kymmenen lähtöä (yksi UG laskettu mukaan), joista se on ihan totta voittanut viisi. Neljä viimeistä voittoa ovat vieläpä peräkkäin sen vuoksi, että Ryo lopultakin pääsi aivan täysin Joonan rytmiin mukaan.

Mikä sitten tekee oristani liian nopean? No tietenkin se, että kun se kokeilumielessä laitettiin kahdesti G3-lähtöön, se otti ja voitti. Huvikseen G2 - ja oho, voitto. G1 meni itse asiassa helpoiten. Miettikää, ihmiset! Joona on kolme vuotta vanha. Se on vasta pieni varsa ja sen ruumis on vielä paljon kehittymättömämpi, kuin seitsemänvuotiaiden konkareiden. Joona ei juokse enää (eikä sillä edes ratsasteta kunnolla ennen kuin se on neljän), mutta laukka-aikoinaankaan sen ei olisi kuulunut pärjätä.

En ole aikaisemmin ollut hevosystävä, ja sekin tarina on lukijoille tuttu, että Joona tuli minulle ulkonäkönsä vuoksi. Nyt kun olen kantapään kautta oppinut sitä rakastamaan, kavahdan ajatellessani, mitä sille olisi voinut käydä minun hulluuteni vuoksi. Jos viisivuotias mestari kaatuu radalla, siitä ei todellakaan seuraa kaunista jälkeä, mutta harvemmin sellainen repii itsensä palasiksi, jos pysyy pystyssä. Joona, pieni kolmen vanha Joona puolestaan olisi voinut hajota koska tahansa vain siksi, että sen oma vauhti oli sille aivan liikaa. Olisinpa odottanut edes vuoden ennen kovimpia lähtöjä, niin Joona olisi ollut neljä vuotta vanha...

Kohtelen Joonaa nykyään hysteerisen varovaisesti, mutta Ken-poikaani, Joonan parhaaseen ystävään, käytökseni ei ole vaikuttanut. Ja hyvä niin. Orin lempeyttä on nyt todisteltu jo kohta kaksi kokonaista vuotta, ja Ken on myös kasvanut sen verran. Nykyään minä tai Ryo vain katselemme aidalta, kun poika taluttaa hevosta ihan kokonaan itse aitauksessa. Nojailemme seinää, kun Ken harjaa Joonasta sen verran, kuin yltää. Talutamme pelkästä narusta, kun Ken istuu satulassa täysin ilman tukea.

Ori käyttäytyy nykyään hieman raisummin meidän aikuisten seurassa, koska on kasvamassa oikeaksi mieheksi. Silti se on ottanut Kenin ja vain Kenin siipiensä suojiin. Minä en saisi enää pideltyä Joonaa, jos se vaikka säikkyisi, mutta pienen Kenin kanssa se vain hätkähtää ja suostuu sitten lähestymään esimerkiksi kauhean pelottavia, tuulessa paukkuvia tallin ovia. Minua harmittaisi, jos kuka tahansa muu olisi oman hevoseni lempi-ihminen, mutta Ken on oma poikani ja sen paikan aivan varmasti ansainnut