Boys will be boys...

Joona käveleskeli tyynenä haan portille vastaan, kun ilmestyin siihen kaksin Ken-poikani kanssa. Yleensä en kestänyt ollenkaan katsella omaa pientä poikaani suuren hevoseni kanssa, vaikka ori olikin rauhallinen, joten passitin mieheni Ryon tutustuttamaan Keniä ja Joonaa toisiinsa. No, tänäänkin Joona oli rauhallinen, niin kuin aina, ja kurkotti tervehtimään ensin poikaani ja sitten vasta minua.

Pikkupojat ovat nopeita, ja sillä aikaa, kun haukottelin, oli Ken pujahtanut portin raosta Joonan hakaan. Vihreä tukkani nousi varmasti pystyyn järkytyksestä. Ken hevoshaassa. Ken suuren orin kanssa samassa aitauksessa. Komensin kireästi poikaa tulemaan heti takaisin, ja uhkasin samaan hengenvetoon, että ellei hän olisi jo kahdessa sekunnissa vieressäni, hän ei pääsisi tallille enää ennen kuin täyttäisi kuusikymmentä. Ken vain nauroi ja juoksi repimään ruohoa haan laidalta.

Enhän minä voinut enää pelätä, kun poikani seisoi keskellä suurta hakaa ja ystävällinen hevoseni söi hiekkaista heinää hänen pienistä lapsenkäsistään. Näin, että Ken puristi heinää nyrkissään pienet sormet Joonan hampaiden tulilinjalla, mutta näin senkin, että ori varta vasten varoi hampaitaan ja hamusi heinätukkoa pehmeästi huulillaan. Suostuin rentoutumaan ja kiipeämään portin päälle istumaan. Ei Joona mitään Kenille tekisi, ja jos se säikähtäisi, se juoksisi tietenkin poispäin. Jos joku hevonen voi olla turvallinen, se on Joona.

Kun Ken nipisti oria kipeästi sieraimesta, ratsu peruutti pois paikalta niin yhtäkkisesti, että Ken humpsahti mahalleen ja alkoi itkeä. Joona pudisteli päätään tasan sen kaksi sekuntia, joka minulta kesti hypätä aidalta. Ori oli poikani luona ennen minua, ja töykki häntä varovasti turvallaan. Ken nauroi jo, vaikka kasvoissa oli multaa, heinää ja kyyneliä.

"Äiti!" Ken tervehti, kun nostin hänet kainaloista ylös maasta. Joona katseli kauempana, ja näytti ihan siltä, kuin olisi vartioinut poikaani minulta.
"Kato nyt Joonaa, sehän on ihan sun hevonen", osoitin pojalle, enkä edes yrittänyt estää, kun hän juoksi suoraan päin hevoseni pitkiä etujalkoja. Joona se vähän pudisteli päätään, kun Ken taputti sitä vasemmasta etupolvesta, mutta ei edes nostanut jalkaansa maasta.

Ratsastamaanhan se Ken halusi, vaikka tarkoitus oli vain vähän taputtaa ja lähteä sitten kauppaan ja kotiin tekemään isille ruokaa. Ei auttanut. Talutin Joonan haasta, ja Ken halusi myös pitää kiinni riimunarun aivan äärimmäisestä päästä ja käveli sitten vierelläni niin, että minä olin hevosen ja lapsen välissä.

Kului puoli tuntia kaikkien taputteluiden ja Kenin päähänpistojen kanssa, että sain Joonalle selkään liukumista estämään freeceloimen, ja riimuun kiinni ohjat, jotta Ken voisi leikkiä ratsastavansa oikeasti. Tuttuun tapaan kuljin hevoseni vasemmalla puolella, pidin riimunarua vasemmassa kädessäni ja poikaani kiinni paidanselkämyksestä oikealla kädelläni. Ken hihkui, että halusi mennä itse. Olin kai holtittomalla tuulella, koska suostuin siihen.

Ken ratsasti. Hän istui keskittyneen näköisenä paksut tukot harjaa käsissään ja minä talutin suhteettoman suurta ja laukkuriksi liian rauhallista Joonaa kentänrinkiä. Ken oli ylpeä, kun äiti ei joutunut pitämään kiinni enää kuin hepan narusta, eikä ollenkaan pojan selästä. Jo vartin päästä lapseni kuitenkin halusi alas.

Kun istuimme mustassa Lamborghinissäni matkalla kotiin, Ken aloitti ihan uuden jankutuksen.
"Saanko mä hevosen?" hän kysyi ihan yhtäkkiä, täysin vakavissaan.
"Sulla on jo Joona", sanoin ihmetellen, mistä tuo kysymys nyt tuli.
"Oman! Oman! Mä haluan!"
"Sitten kun meet kouluun niin saat Joonan ihan omaksi", lupasin ihan rehellisesti.

Mietin loppumatkan sitä, kuinka Ken menisi kouluun. Joona on nyt kolmen ja Ken neljän. Kun Ken menee kouluun, Joona on seitsemän ja Ken kahdeksan. Ratsu on jo silloin ruuna ja poika varmasti tarpeeksi iso ja vahva käsittelemään sitä, koska se nyt jo on niin rauhallinen. Taitaa olla oikeastikin varmaa, että Joona on Kenin hevonen, kun Ken menee kouluun.

It's summer time!

Joona nuuhki ujosti vieraiden hevosten hajua. Syvän keskittymisensä vuoksi se ihan säpsähti kerran, kun Tyynelän tallirakennuksen laidalla paukahti ovi. Istuin vähän matkan päässä nurmikolla siivosti käyttäytyvästä hevosestani ja katselin, kuinka tämä löysästi kiinni sidottu ori teki etäisesti tuttavuutta muihin hevosiin omaan ujoon, ruunamaiseen tapaansa. Mieleni teki kehua sitä ääneen hyvästä käytöksestä, mutta sain oltua hiljaa. Ainahan Joona tuollainen oli, ja nyt sen pitikin saada ihan luvan kanssa keskittyä aivan kokonaan hevoskavereihin eikä minuun.

"Okei, lähtö kymmenen minuutin päästä! Muistakaa ottaa narut mukaan! Riimut jättäkää suitsien alle! Huh huh - varo sen ponis kans", Iina, tämän Tyynelän tallin omistaja huuteli kauempaa kaikille yleisesti. Nousin nurmikolta venyttelemään pitkiä, tatuoituja käsivarsiani ja haroin vihreää piikkitukkaani vielä hieman pystympään.

"Ratsastatko sä noin?" Iina kysyi minulta päästessään lähemmäs ratsuja väistellen.
"Joo, vaihdan vaan kengät ja otan kypärän", vastasin. Iinan katse kävi oransseissa merkkikorkokengissäni, vihreissä farkuissani ja mustaoranssissa hihattomassani.
"Etsä meinaa uida ollenkaan?"
"No jaa, mulla on kyllä uikkarit täällä alla, mutta mun selkä ja jalat palaa heti jos mä ratsastan minuutinkaan ilman vaatteita. Sitä paitsi hevosetkin pyörtyis jos näkis mun kanankoivet esteettä."

Kymmenessä minuutissa olin vaihtanut korkokenkäni tallikenkiin, nostanut nahkatakin ja pyyhkeen sisältävän repun selkääni, sitonut Joonan kaulan ympärille riimunarun ja taluttanut varovaisen orini vähän matkan päähän muista. Vaikka se käyttäytyi hyvin, se oli kuitenkin ori, enkä halunnut sen saavan mitään ideoita päähänsä noista kaikista viehkeistä tammoista.

Joona on niin suuri ja minä niin pieni ja vieläpä farkkuihin pukeutunut, että kiipesin hevoseni selkään suosiolla tyhjän haan aidalta ponnistaen enkä yrittänytkään hypätä. Kuten arvelin, jonossa minut ja Joona sijoitettiin viimeisiksi, ja olihan se ulkopuolisen mielestä ehdottomasti paras ratkaisu. Hevosenihan vaikutti hyvin rauhalliselta, ja kaiken lisäksi se oli ori, joten viimeinen paikka lieni turvallisin. Pidin turhana mainita, että tämä hontelo kolmivuotias olikin grade 1 -tasolla laukkakilpailuissa voittanut juoksija, koska radan ulkopuolella hevosestani ei sellaista uskoisi. Nytkin se vain lönkötteli pää alhaalla ja käyttäytyisi mainiosti, jos vain en ohittaisi sillä ketään laukassa.

Kun tuli ravipätkän vuoro, siirsin ohjat vasempaan käteen ja otin varovasti oikealla kädellä tukea Joonan lyhyeksi nyrhitystä harjasta. Tottahan me ravata osasimme, mutta tämä poika juoksi laiskaa ja pomppivaa ravia, ja minusta tuntui kuin olisin yrittänyt ratsasta puolikuolleella vompatilla. Silti en voinut olla nauttimatta. Melkein itketti, kun Joona oli niin iloinen. Viime aikoina koko ajan stressannut hevoseni kulki eteenpäin uteliaana, kaula pitkäksi venyneenä ja korvat pystyssä kuin jouset. Se jopa totteli nätisti paino- ja pohjeapuja, vaikka vielä toissapäivänä olin saanut sen hidastamaan vain melkein hirttämällä sen ohjilla.

Ei mennyt kauaa, että olimme Aurinkojärven rannalla. Joona ei ollut ennen nähnyt vettä kuin vesiautomaatissa ja laitumella suurissa saaveissa, joten tuollainen vedenpaljous vähän pelotti sitä. Mistä sen tiesi, vaikka pinnan alla olisi vaaninut jokin aivan kamala? Onnettomuudet välttääkseni liu'uin pois epäröivän ratsuni satulattomasta selästä. Seisoskelin sen vierellä ja annoin sen katsella, kuinka muut hevoset jo kahlailivat rantavedessä ratsastajat selässään. Pikkuhiljaa Joonakin ymmärsi, etteivät sen uudet ystävätkään kuolleet vedessä. Ori uskalsi lähteä perässäni katsomaan vettä lähempää.

Joonan ensimmäinen sydänkohtaus meinasi aiheutua siitä, että vesi oli märkää. Se tollo kurotti vesirajassa eteenpäin ja lopulta nuuhki vettä niin, että sai sitä sieraimiinsa. Sen jälkeen ori tömisteli etujaloillaan ja peruutti monta askelta. Kesti jonkin aikaa, että se uskalsi tulla takaisin. Seuraavan kerran se sitten säikähtikin kuollakseen ihan vain minua, kun taputin sitä kaulalle kesken sen vesipelleilyn.

Lopulta Joona kuitenkin käveli perässäni kahlaamaan, uskomatonta mutta totta. En koskaan joutunut riisumaan itseäni uimapuvulle asti, koska Joonan urheuden maksimi saavutettiin ennen kuin vesi kasteli ylös käärityt farkunlahkeeni. Silti se oli minusta hyvin rohkea poika. Vesirajassa laukkaaminen olisi meille varmasti ikuisesti pelkkä saavuttamaton unelma, mutta pääsimmepähän ainakin vähän haistelemaan ja maistelemaan järvivettä polvenkorkuiseen matalikkoon.

Ruunamainen orini seurasi letkaa nätisti myös takaisin Tyynelän pihaan päin. Pihassa se oli rennompi ja vapautuneempi, kuin pitkään aikaan. Orin valmiiksi laitettuani kävin vielä kerran puristamassa reissun järjestäjän kättä ja kiittämässä siitä, että Joonakin sai rentoutua reissussa.

I love you, too

Tänään kävin Joonan kanssa kaksin ratsastelemassa. Sehän on nyt paria päivää vaille kolmivuotias, ja jos minä saisin päättää, opettaisin sitä satulaan vasta tässä vaiheessa. Laukkamaailma on kuitenkin julmaa, ja julma olen ollut minäkin. Kun nyt katson Joonaa, en voi ymmärtää, miten olinkaan sille niin kamala ensin.

Ostin Joonan siksi, että se oli minusta kaunis. Pukkasin sen kaksivuotiaana radalle siksi, että halusin mainetta ja kunniaa. Sen tapana on edelleen hypätä vauhtiin kauhealla leijonanloikalla, mutta Ryo-isäntä osaa jo laittaa sen vauhtiin siitä huolimatta. Ennen halusin loikan koulittavan väkisin pois, vaikka piiskaamalla, mutta en enää. En ymmärrä, mitä olenkaan ajatellut.

Käytän edelleen mielelläni kalliita merkkikenkiä, enkä pidä käsieni likaantumisesta. Joona on opettanut minut pitämään myös turvakärkimaihareista ja hikisestä verkkatakista. En ole koskaan erityisesti rakastanut hevosia muuten kuin niiden kauneuden vuoksi, mutta Joona on takonut päähäni tärken opetuksen. Hevonen ei ole kone. Joona ei ole robotti.

Tänään ravailimme paljon lenkillä, ja se näytti tekevän hyvää nuorelle hevoselleni, ja hyvää se teki myös minulle. Päästelimme maastopoluilla, mutta sitten siirryimme käyntiin ja kävelimme hetken myös kaupungilla. Ihmiset tuijottavat minua edelleen, he kun eivät ole tottuneet näkemään minua farkuissa, verkkatakissa ja maihareissa. Yhtä paljon katseita keräsi tällä kertaa myös Joona.

Hevoseni on kaunein ikinä. Eihän se oli yhtä uljas ja ryhdikäs kuin isänsä, eikä yhtä lempeäsilmäinen kuin emänsä, mutta se on jopa vanhempiaan kauniimpi. Sen katse on rauhallinen, mutta älykäs, ja sen lihakset ovat kehittymässä varsin sopusuhtaisiksi. Auringonvalo otti orin punaruskeankultaiseen karvaan tänäänkin, ja sai koko hevosen kimaltamaan. Tajusin vasta tänään kaupungin keskustan torilla, että olen rakastunut.

Kun lenkin jälkeen päästin Joonan hakaan, se ravaili häntä pystyssä poispäin, niin kuin aina. Sitten se palasi puskemaan turpaansa rintaani vasten. Yhtäkkiä tajusin, että Joona on tehnyt niin jo jonkin aikaa, tullut tervehtimään minua ihan itse, ihan huvikseen irti päästyään. En ole koskaan erityisesti nauttinut hevosenjätöksissä kävelystä, mutta tänä iltana pujahdin ensimmäistä kertaa elämässäni aitapuomien välistä hevosen hakaan, kiipesin ylimmälle puomille istumaan ja annoin Joonan lepuuttaa suurta päätään polvillani. Ori kuunteli valppaana ja varuillaan, korvat pystyssä, mutta viipyi siinä silti jonkin aikaa.