It's summer time!

Joona nuuhki ujosti vieraiden hevosten hajua. Syvän keskittymisensä vuoksi se ihan säpsähti kerran, kun Tyynelän tallirakennuksen laidalla paukahti ovi. Istuin vähän matkan päässä nurmikolla siivosti käyttäytyvästä hevosestani ja katselin, kuinka tämä löysästi kiinni sidottu ori teki etäisesti tuttavuutta muihin hevosiin omaan ujoon, ruunamaiseen tapaansa. Mieleni teki kehua sitä ääneen hyvästä käytöksestä, mutta sain oltua hiljaa. Ainahan Joona tuollainen oli, ja nyt sen pitikin saada ihan luvan kanssa keskittyä aivan kokonaan hevoskavereihin eikä minuun.

"Okei, lähtö kymmenen minuutin päästä! Muistakaa ottaa narut mukaan! Riimut jättäkää suitsien alle! Huh huh - varo sen ponis kans", Iina, tämän Tyynelän tallin omistaja huuteli kauempaa kaikille yleisesti. Nousin nurmikolta venyttelemään pitkiä, tatuoituja käsivarsiani ja haroin vihreää piikkitukkaani vielä hieman pystympään.

"Ratsastatko sä noin?" Iina kysyi minulta päästessään lähemmäs ratsuja väistellen.
"Joo, vaihdan vaan kengät ja otan kypärän", vastasin. Iinan katse kävi oransseissa merkkikorkokengissäni, vihreissä farkuissani ja mustaoranssissa hihattomassani.
"Etsä meinaa uida ollenkaan?"
"No jaa, mulla on kyllä uikkarit täällä alla, mutta mun selkä ja jalat palaa heti jos mä ratsastan minuutinkaan ilman vaatteita. Sitä paitsi hevosetkin pyörtyis jos näkis mun kanankoivet esteettä."

Kymmenessä minuutissa olin vaihtanut korkokenkäni tallikenkiin, nostanut nahkatakin ja pyyhkeen sisältävän repun selkääni, sitonut Joonan kaulan ympärille riimunarun ja taluttanut varovaisen orini vähän matkan päähän muista. Vaikka se käyttäytyi hyvin, se oli kuitenkin ori, enkä halunnut sen saavan mitään ideoita päähänsä noista kaikista viehkeistä tammoista.

Joona on niin suuri ja minä niin pieni ja vieläpä farkkuihin pukeutunut, että kiipesin hevoseni selkään suosiolla tyhjän haan aidalta ponnistaen enkä yrittänytkään hypätä. Kuten arvelin, jonossa minut ja Joona sijoitettiin viimeisiksi, ja olihan se ulkopuolisen mielestä ehdottomasti paras ratkaisu. Hevosenihan vaikutti hyvin rauhalliselta, ja kaiken lisäksi se oli ori, joten viimeinen paikka lieni turvallisin. Pidin turhana mainita, että tämä hontelo kolmivuotias olikin grade 1 -tasolla laukkakilpailuissa voittanut juoksija, koska radan ulkopuolella hevosestani ei sellaista uskoisi. Nytkin se vain lönkötteli pää alhaalla ja käyttäytyisi mainiosti, jos vain en ohittaisi sillä ketään laukassa.

Kun tuli ravipätkän vuoro, siirsin ohjat vasempaan käteen ja otin varovasti oikealla kädellä tukea Joonan lyhyeksi nyrhitystä harjasta. Tottahan me ravata osasimme, mutta tämä poika juoksi laiskaa ja pomppivaa ravia, ja minusta tuntui kuin olisin yrittänyt ratsasta puolikuolleella vompatilla. Silti en voinut olla nauttimatta. Melkein itketti, kun Joona oli niin iloinen. Viime aikoina koko ajan stressannut hevoseni kulki eteenpäin uteliaana, kaula pitkäksi venyneenä ja korvat pystyssä kuin jouset. Se jopa totteli nätisti paino- ja pohjeapuja, vaikka vielä toissapäivänä olin saanut sen hidastamaan vain melkein hirttämällä sen ohjilla.

Ei mennyt kauaa, että olimme Aurinkojärven rannalla. Joona ei ollut ennen nähnyt vettä kuin vesiautomaatissa ja laitumella suurissa saaveissa, joten tuollainen vedenpaljous vähän pelotti sitä. Mistä sen tiesi, vaikka pinnan alla olisi vaaninut jokin aivan kamala? Onnettomuudet välttääkseni liu'uin pois epäröivän ratsuni satulattomasta selästä. Seisoskelin sen vierellä ja annoin sen katsella, kuinka muut hevoset jo kahlailivat rantavedessä ratsastajat selässään. Pikkuhiljaa Joonakin ymmärsi, etteivät sen uudet ystävätkään kuolleet vedessä. Ori uskalsi lähteä perässäni katsomaan vettä lähempää.

Joonan ensimmäinen sydänkohtaus meinasi aiheutua siitä, että vesi oli märkää. Se tollo kurotti vesirajassa eteenpäin ja lopulta nuuhki vettä niin, että sai sitä sieraimiinsa. Sen jälkeen ori tömisteli etujaloillaan ja peruutti monta askelta. Kesti jonkin aikaa, että se uskalsi tulla takaisin. Seuraavan kerran se sitten säikähtikin kuollakseen ihan vain minua, kun taputin sitä kaulalle kesken sen vesipelleilyn.

Lopulta Joona kuitenkin käveli perässäni kahlaamaan, uskomatonta mutta totta. En koskaan joutunut riisumaan itseäni uimapuvulle asti, koska Joonan urheuden maksimi saavutettiin ennen kuin vesi kasteli ylös käärityt farkunlahkeeni. Silti se oli minusta hyvin rohkea poika. Vesirajassa laukkaaminen olisi meille varmasti ikuisesti pelkkä saavuttamaton unelma, mutta pääsimmepähän ainakin vähän haistelemaan ja maistelemaan järvivettä polvenkorkuiseen matalikkoon.

Ruunamainen orini seurasi letkaa nätisti myös takaisin Tyynelän pihaan päin. Pihassa se oli rennompi ja vapautuneempi, kuin pitkään aikaan. Orin valmiiksi laitettuani kävin vielä kerran puristamassa reissun järjestäjän kättä ja kiittämässä siitä, että Joonakin sai rentoutua reissussa.