Boys will be boys...

Joona käveleskeli tyynenä haan portille vastaan, kun ilmestyin siihen kaksin Ken-poikani kanssa. Yleensä en kestänyt ollenkaan katsella omaa pientä poikaani suuren hevoseni kanssa, vaikka ori olikin rauhallinen, joten passitin mieheni Ryon tutustuttamaan Keniä ja Joonaa toisiinsa. No, tänäänkin Joona oli rauhallinen, niin kuin aina, ja kurkotti tervehtimään ensin poikaani ja sitten vasta minua.

Pikkupojat ovat nopeita, ja sillä aikaa, kun haukottelin, oli Ken pujahtanut portin raosta Joonan hakaan. Vihreä tukkani nousi varmasti pystyyn järkytyksestä. Ken hevoshaassa. Ken suuren orin kanssa samassa aitauksessa. Komensin kireästi poikaa tulemaan heti takaisin, ja uhkasin samaan hengenvetoon, että ellei hän olisi jo kahdessa sekunnissa vieressäni, hän ei pääsisi tallille enää ennen kuin täyttäisi kuusikymmentä. Ken vain nauroi ja juoksi repimään ruohoa haan laidalta.

Enhän minä voinut enää pelätä, kun poikani seisoi keskellä suurta hakaa ja ystävällinen hevoseni söi hiekkaista heinää hänen pienistä lapsenkäsistään. Näin, että Ken puristi heinää nyrkissään pienet sormet Joonan hampaiden tulilinjalla, mutta näin senkin, että ori varta vasten varoi hampaitaan ja hamusi heinätukkoa pehmeästi huulillaan. Suostuin rentoutumaan ja kiipeämään portin päälle istumaan. Ei Joona mitään Kenille tekisi, ja jos se säikähtäisi, se juoksisi tietenkin poispäin. Jos joku hevonen voi olla turvallinen, se on Joona.

Kun Ken nipisti oria kipeästi sieraimesta, ratsu peruutti pois paikalta niin yhtäkkisesti, että Ken humpsahti mahalleen ja alkoi itkeä. Joona pudisteli päätään tasan sen kaksi sekuntia, joka minulta kesti hypätä aidalta. Ori oli poikani luona ennen minua, ja töykki häntä varovasti turvallaan. Ken nauroi jo, vaikka kasvoissa oli multaa, heinää ja kyyneliä.

"Äiti!" Ken tervehti, kun nostin hänet kainaloista ylös maasta. Joona katseli kauempana, ja näytti ihan siltä, kuin olisi vartioinut poikaani minulta.
"Kato nyt Joonaa, sehän on ihan sun hevonen", osoitin pojalle, enkä edes yrittänyt estää, kun hän juoksi suoraan päin hevoseni pitkiä etujalkoja. Joona se vähän pudisteli päätään, kun Ken taputti sitä vasemmasta etupolvesta, mutta ei edes nostanut jalkaansa maasta.

Ratsastamaanhan se Ken halusi, vaikka tarkoitus oli vain vähän taputtaa ja lähteä sitten kauppaan ja kotiin tekemään isille ruokaa. Ei auttanut. Talutin Joonan haasta, ja Ken halusi myös pitää kiinni riimunarun aivan äärimmäisestä päästä ja käveli sitten vierelläni niin, että minä olin hevosen ja lapsen välissä.

Kului puoli tuntia kaikkien taputteluiden ja Kenin päähänpistojen kanssa, että sain Joonalle selkään liukumista estämään freeceloimen, ja riimuun kiinni ohjat, jotta Ken voisi leikkiä ratsastavansa oikeasti. Tuttuun tapaan kuljin hevoseni vasemmalla puolella, pidin riimunarua vasemmassa kädessäni ja poikaani kiinni paidanselkämyksestä oikealla kädelläni. Ken hihkui, että halusi mennä itse. Olin kai holtittomalla tuulella, koska suostuin siihen.

Ken ratsasti. Hän istui keskittyneen näköisenä paksut tukot harjaa käsissään ja minä talutin suhteettoman suurta ja laukkuriksi liian rauhallista Joonaa kentänrinkiä. Ken oli ylpeä, kun äiti ei joutunut pitämään kiinni enää kuin hepan narusta, eikä ollenkaan pojan selästä. Jo vartin päästä lapseni kuitenkin halusi alas.

Kun istuimme mustassa Lamborghinissäni matkalla kotiin, Ken aloitti ihan uuden jankutuksen.
"Saanko mä hevosen?" hän kysyi ihan yhtäkkiä, täysin vakavissaan.
"Sulla on jo Joona", sanoin ihmetellen, mistä tuo kysymys nyt tuli.
"Oman! Oman! Mä haluan!"
"Sitten kun meet kouluun niin saat Joonan ihan omaksi", lupasin ihan rehellisesti.

Mietin loppumatkan sitä, kuinka Ken menisi kouluun. Joona on nyt kolmen ja Ken neljän. Kun Ken menee kouluun, Joona on seitsemän ja Ken kahdeksan. Ratsu on jo silloin ruuna ja poika varmasti tarpeeksi iso ja vahva käsittelemään sitä, koska se nyt jo on niin rauhallinen. Taitaa olla oikeastikin varmaa, että Joona on Kenin hevonen, kun Ken menee kouluun.