Good job!

Viime postauksessani harmittelemani leijonanloikka laukan alussa on nyt ymmärretty alusta loppuun. Joona kuvittelee pääsevänsä nopeammin eteenpäin, ja siihen loikkaan tosiaan auttaa hieman liiallinen eteenpäin nojaaminen sekunnin ajan. Joskus se hyppy meinaa kuitenkin tulla, ja silloin täytyy napauttaa raipalla. Ei pehmoilu auta orien kanssa, ei edes Joonan, joka on maailman kiltein ja ihanin hevonen.

Ryo kokeili Joonalla toissapäivänä, 20100225, uutta lähtöä Barboes Thoroughbredssa ja sijoittui jo paremmin. Viides sija ei sinänsä ole häävi, mutta on se parempi, kuin kolmastoista neljästätoista. Ihan ei rahaa tullut - mutta odotan paljon huomisilta laukoilta. Mieheni, Joonan jockey, Ryo on sitä mieltä, että onnistuu paremmin huomenna, koska tajusi tänään mihin kohtaan Joona ajoittaa loikkayrityksensä. Saa nähdä, josko jo tulisi sijoitus - ja vaikkei tulisikaan, olen ylpeä tästäkin viitossijasta, koska hevoseni on nuori ja kokematon.

Ori itse ei piittaa mitään siitä, että sitä koetettiin jo hälpätä vähän raipallakin kotiharjoituksissa. Se on kuitenkin sen verran macho, ettei sitä pieni napautus haittaa. Tammat ja ruunat ne sellaisia säikkyvät, kun taas Joona unohtaa koko asian kahden askeleen jälkeen.

Muutto Huovilaan on ollut vähemmän stressaavaa, kuin etukäteen kuvittelin. Meillä on omassa asunnossa kaupungilla vielä kaikki sekaisin, mutta ori saa erinomaista hoitoa. Enää meillä ei ole laukkarataa käytössämme, mutta kotikunnasta löytyy sentään ravirata, joka on joka aamupäivä meidänkin käytössämme. Aina pitää katsoa, ettei paikallisia lämminverisiä ole hiitillä samaan aikaan, kun Joonan treenit pitäisi aloitella, mutta vuoronvaihdot sujuvat loistavasti. Hevosmiehet täälläpäin eivät pane pahakseen, että katselemme Joonan kanssa heidän treeninsä loppuun ennen kuin aloitamme, ja radalle jälkeemme tulevat antavat meidän olla rauhassa ennen kuin ryhtyvät itse töihin.

Luulen, että Joona on koko kunnan kaunein hevonen. Se ei vedä suloisuudessa vertoja kotitallimme Bambi-ponille ja mikä tahansa suomenhevonen voittaa orini raskaissa töissä, mutta orini on ulkonäöltään kuin barbiehevonen. Sillä on siroimmat, pisimmät jalat, kirkkaimmat silmät ja käytöstavatkin ovat parhaimmistoa. Kun punaraudikkoni laukkaa aamulla haan portille minua ja Ryoa vastaan mustassa fleeceloimessaan, se näyttää jo voittajalta.

Ryo training

Ryolla on ollut työtä Joonan kanssa nämä startinjälkeiset päivät. Hevonen juoksee uudelleen 25.02. ja tällä kertaa oman jockeynsa, Ryon kanssa ensimmäisen kerran. Emme me ole toiveikkaita vieläkään sen voiton tai edes sijoituksen suhteen - Ryo ei vielä tiedä Joonasta juuri mitään ja Joona loikkaa kamalasti joka ikinen kerta, kun sen pitäisi kiihdyttää. Pitkillekään matkoille Joonasta ei ole, koska se hyytyy kesken. Jos loikka saataisiin kokonaan pois, mikäs orin olisi juostessa...

Onneksi Ryo pitää hevosesta, ja minun mielestä Joonakin on kiinnostunut uuden jockeynsä tekemisistä. Päätimme niin, että Ryo ratsastaa hevosen tutuksi, mutta koska hän on suoraan sanoen säälittävä valmentaja, minä jatkan sillä sekunnilla, kun he kaksi ovat ystäviä. Joonalle tästä alkuajasta tulee stressaavaa, mutta ainakin se on minun kanssani sen verran väleissä, että uskaltaa kerjätä rapsutuksia haassa. Hevosesta nyt taas ei voi olla pitämättä - minä ja Ryo kilpailemme jopa siitä, kumman vuoro on harjata ja satuloida juuri sillä kerralla. Odottakaapas, kun viisivuotiaamme pääsee tämän rauhallisen orin lähelle ensimmäisen kerran...

Joonalle on nyt kototalli muuten löytynyt, ja minä aloitin paperisodan tallin omistajan kanssa. Pian pitäisi päästä täältä pois, ja muuttamaan ihan Suomeen asti. Heppa ei taaskaan tiedä, mitä sillä on edessään, mutta isi-Ryo nousi kapinaan. Se laiskiainen väittää kivenkovaan, ettei Suomen puolelta löydy töitä hänenlaiselleen ummikolle, joka ei puhu suomea eikä varsinkaan kuulemma ruotsia. Minä sanoin, että lopettakoon ruikuttamisen, koska Joonakin tulee, eikä osaa edes englantia.

Muutto on siis edessä ihan lähipäivinä. Hevosellani on olemassa jo kaiken maailman rokotukset ja eläinlääkärin tarkistukset ja muut matkustusta varten välttämättömät jutut. Enää vain sen vähäiset tavarat kasaan. Uudella tallilla ei ole ollenkaan laukkarataa, mutta lähellä on ravirata, jota voi lainata. Joona onkin ainoa oikea laukkahevonen sielläpäin. Ja Ryo jääräpäisin ja tyhmin jockey.

Jos tuo pikku jockey ei pysty poistamaan Joonan loikkaa ihan parissa kuukaudessa, minä otan ja opetan sen hevosen. Luulen että riittäisi, kun nojaisi kunnolla hevosen kaulalle alussa, ja laittaisi sen säntäämään eteenpäin ensin pakottamalla. Oppisi varmasti hetkessä.

The jockey and The Start

Oi, kuinka ensimmäiset laukat jännittivät minua. Joona puolestaan ei tiennyt, mihin oli joutumassa. Se otti minut vastaan karsinassa samanlaisena, kuin aina - kohteliaan varovaisena, mutta uteliaana. Ainoa ero oli se, että tällä kertaa hevonen oli viimeisenpäälle puunattu. Loimitin orin kevyesti, pyöritin hopeanvaaleat pintelit sen jalkoihin ja häntään ja talutin lopulta kuljetusvaunuun. Halusin tehdä kaiken itse, koska mielestäni minun kuului. En ehkä näyttänyt hevosihmiseltä vihreissä koroissani ja kullanvärisissä farkuissani, enkä tainnut sitä ollakaan, mutta kyllähän minä Joonasta pidän.

Jo pari vuotta nähnyttä hevosenkuljetusautoa veti punainen muskeliauto, jonka merkkiä en muista vieläkään. Rattia rummutti tällä kertaa kihlattuni ja Joonan tuleva jockey Ryo, minä kun suostuin ajamaan tasan tarkkaan lambolla ja ehkä vähän Jaguarilla, eikä kummassakaan ollut tietenkään vetokoukkua. Jouduin takapenkille, koska pelkääjän paikan valtasi saman tien lainajockeymme. Neo, paras ystäväni suvaitsi itsua takana kanssani.

Matka olisi voinut olla hilpeä, ellei minua olisi jännittänyt niin mielettömästi. Ryoa ja Neoa nauratti kovasti, kuinka pahaenteistä oli se, että radiosta tuli Aaliyahin Try Again. Minua se enemmänkin itketti. Ei olisi hauskaa, jos Joona vaikka kaatuisi ja törmäisi maahan niin kuin lentokone. Jokainen luu murtuisi.

En enää häirinnyt hevostani hermoilemalla sen ympärillä, kun saavuimme radan taakse. Annoin Ryon hoitaa ratsua lainajockeyn kanssa. Toinen tunsi hevoseni, ja toisen homma oli oppia tuntemaan. Hämmästelin edelleen Joonan rauhallisuutta, ja epäilin entistä vahvemmin aivokasvainta. Kun jännitys alkoi oksettamaan, kävelin hyvällä omallatunnolla kauas hevosista tupakalle. Joona ei vielä rakastanut minua, joten ei osannut kaivata minua tukenaan.

Lämmittelyä, oudonnäköistä venyttelyä - ja tositilanne tuli eteen ennen kuin olin sitä uskaltanut alkaa edes odottamaan. Joona odotti starttia lihakset väristen, ja intautui jopa hirnahtamaan vierustovereilleen röyhkeästi.

Kun oli aika kiihdyttää, älähdin Joonaa katsellessani ärtyneesti. Hevosenihan loikkasi matkaan kuin urosleijona - ei nopeasti eteenpäin, vaan suoraan ylöspäin! Se jäi sillä sekunnilla jokaisen muun taakse. Tuossa ensimmäinen asia, jonka sen käytostavoista koulutan pois. Vaikka tämähän oli Joonan ensimmäinen startti, ja tietenkin sitä jännitti.

Olin ylpeä, kun hevoseni yritti parhaansa ja lopulta kuroi kiinni edes yhden kilpailijansa. Ohitettu Majority Man SNAK näytti sitä paitsi Joonaa vanhemmalta, kehittyneemmältä ja kokeneemmalta.

1600m matkallaan, ensimmäisessä startissaan Minnantilalla rakas laukkaratsuni saavutti tuloksen 13/14. Se ei ole häävi - mutta heppani ensimmäiseksi yrittämäksi tulos vaati siltä töitä. Joonaa taisi pelottaa ja jännittää, mutta se selviytyi hienosti maalilinjan yli. Poika ei ansainnut palkinnoksi penniäkään rahaa, mutta minulta se sai erityisen paljon porkkananpaloja ruokaan.

Waiting...

Heräsin varmaan ainakin seitsemän kertaa yöllä, kun näin pahoja unia. Kaikissa oli punarautias, joka kuoli kuin ihmeen kaupalla joka ikisessä unessa. Milloin se laukkasi suoraan rotkoon, milloin joku ampui sen, milloin se kaatui radalla ja jäi muiden alle. Olin iloinen, kun kello näytti puoli yhdeksää ja sain nousta ulos.

Aamuisen kahvin, hiustenlaiton ja meikkaamisen jälkeen Lamborghinini rullasi taas hevostani kohti, ja minä puhuin oranssiin puhelimeeni hevosestani. Melkein seitsemänkymppinen isäni oli sitä mieltä, että tottakai Joona voisi kokeilla lähdön nyt täyttäessään kaksi, vaikka en vielä tuntenut sitä. Enhän minä sillä kilpailisikaan, vaan jockey. Ihmettelin, että miten jockeykään ehtisi tutustua tarpeeksi hevoseeni, mutta isä tuumasi, että kun on tarpeeksi rahaa tarjota, mikä vain on mahdollista. Minähän voisin ehdottaa, että vanhalta tallilta joku Joonan tunteva kokeilisi ensimmäisen lähdön. Emmehän me voittoa vielä hakeneet, vaan enemmänkin kokemusta hevoselle, jonka pitäisi voittaa sitten joskus.

Tein päätöksen vasta, kun parkkeerasin autoni Joonan kasvattajan tallin siistille parkkipaikalle. Minä saatoin tuntea entisen hevoseni, mutta en tätä. Minä saatoin tietää paljon hienoista kouluratsuista, mutta en tästä. Isällä oli ollut laukkahevosia. Paras kuunnella ja kokeilla, nyt kun oli mahdollisuus. Isä sanoi, että hyvä, koska oli jo ilmoittanut hevoseni laukkoihin heti 22. helmikuuta. Jokainen voi arvata, kuinka raivostuin ja kirosin autossani puhelimeen ennen kuin heitin sen turhakkeen takapenkin jalkatilaan ja lähdin ajoneuvostani. Vielä tallia kohti kävellessäni oranssit korkokenkäni suurin piirtein löivät kipinää.

Joku henkilökuntaan kuuluva näki, kuinka etsin hevostani turhaan sisältä ja tarjoutui hakemaan sen haasta. Olin lievästi sanoen hämmästynyt. Ensin tällaiselle tumpelolle ylipäätään myydään hieno hevonen, ja sitten sitä vielä hoidetaan viimeisetkin päivät kuin kuningasta, ja kaiken kukkuraksi minuakin moikataan ja kohdellan normaalisti. Ihan kuin en tekisi mitään outoa, kun ajan vieraalle tallille heti aamusta katsomaan hevostani huolesta oranssina, vaikka se on hyvin pärjännyt samalla tallilla jo kaksi vuotta ennen tutustumistaan minuun. Ihme porukkaa. Sitten, kun auringossa punaisena leiskuva Joona tuli, tallipoika tarjoutui vielä harjaamaan sen, mutta en kehdannut enää sanoa, että harjaapa vain. Tartuin itse hänen pitelemäänsä sukaan, vaikka putipuhtaan hevoseni harjaaminen oli täysin turha operaatio.

Joona käyttäytyi hillitymmin ja jotenkin kohteliaammin, kuin muut tapaamani hevoset. Arvelin, että se vierasti minua, ja taisin olla oikeassa. Kuten eilen, tänäänkin se seisoi paikallaan ja kurotti vain päätään minua kohti, kun halusin taputtaa tai silittää. Se piti päänsä kohteliaasti poissa harjani tieltä ja näytti siltä, ettei sillä todellakaan ollut kiire lähteä yhtään minnekään. Poikahan on päivän vajaa kaksivuotias! Hämmästyttävää käytöstä. Olikohan eläinlääkäri ollut huolestunut aivokasvaimesta? Vai masennuksesta? Vai oliko tämä hevonen oikeasti näin rauhallinen?

Tuire-kasvattaja käveli ohitse muutaman kerran ja katsoi kummasti, kun harjasin puhdasta hevosta. Sitten hän näytti päättävän, että harjaileminen on sittenkin ihan hyvä tapa tutustua. Vartin sisällä ensimmäisestä ilmestymisestään hän toi minulle muutaman yhteenniitatun paperin, jotka osoittautuivat eläinlääkärin papereiksi. Kasvattaja vakuutti tämän lääkärin katsovan kaikkia tallinsa hevosia ja olevan luotettava, mutta sanoi ymmärtävänsä kyllä, jos haluan jonkun itse valitsemani katsovan hevostani. Ihan vain siksi, ettei lääkäri voisi millään olla puolueellinen. Minä tunnistin nimen, ja tiesin lääkärin, joten en kokenut tarpeelliseksi. Ja lukihan sopimuksessamme, että mikäli ensimmäisenä vuotena hevoseltani löytyy jokin sairaus, joka ei johdu minun omistuksessani sattuneesta tapaturmasta, kauppa peruuntuisi, mikäli jompi kumpi meistä, eli käytännössä minä niin haluaisin. Arvelin itsekseni, että vaikka Joonala putoaisivat kaviot kesken laukan, haluaisin silti pitää sen iselläni. Mikäli sen rauhallisuus ei johtunut sitten aivokasvaimesta. Ja ehkä siltikin.

Vietin kokonaisen puolituntisen jutellen Joonalle, taputellen sitä ja tutustuen siihen. Nuori ori ei pannut pahakseen taputtelua tai silittelyä, ei säpsynyt tai aristanut mitään kohtaa, enkä minä löytänyt siitä mitään vikaa. En luonteesta enkä ulkoisesta olemuksesta. Joonan ilme oli ollut aluksi kohteliaan utelias, mutta hillitty, ja nyt sen silmät olivat puoliksi kiinni ja se lepuutti toista takajalkaansa. Kun rapsutin säästä, ori venytti kaulaansa ja näytti vähän kissalta. Suurelta, oranssilta kissalta.

Kun Lamborghinini kehräsi tiellä kohti kotia, minä säikähdin yhtäkkiä mielettömästi. Tänään on 21. helmikuuta! Huomenna on 22. helmikuuta, hevoseni kaksivuotissyntymäpäivä - ja se ensimmäinen startti! Löin rattia nyrkillä risteyksessä. Perhanan isäukko, se muumio, eikö se tajunnut mitään?

How did we met?

Minä kyllä tahdoin hevosen, olin vain kyllästynyt etsimään. Vuosia oli kulunut ensimmäisestä yrityksestä, mutta yksikään varsa ei ollut tarpeeksi hyvä. Olivathan ne lupaavia, hyväsukuisia, kauniita ja kilttejä, mutta jokaisesta puuttui se jokin, mitä etsin. Minulle tarjottiin toinen toistaan upeampia hevosia, mutta en halunnut niitä. Moni ajattelee nyt, että olen tyhmä, mutta minä olen onnellinen, etten tahtonut ainoatakaan laukkahevosta aikaisemmin.

Tänään lähdin katsomaan taas yhtä, mutten ollut toiveikas. Tiesin vain, että kasvattaja kutsui varsaa Joonaksi, ja että se oli 08. syyskuuta. En tunnistanut vanhempien nimiä puhelun aikana, enkä myöskään muistanut varsan nimeä enää istuessani mustan Lamborghinini ohjaamoon vihreissä korkokengissäni ja samansävyisessä tukassani. Nimillä ei ollut väliä. Etsin hevosta, mutta en uskonut, että Joonakaan olisi se oikea.

Kasvattaja oli minua vastassa jo tallin pihassa, ja hänen kädenpuristuksensa oli reipas, lämmin. Nostin aurinkolasit silmiltäni ja kävelin hitaasti talliin. Kuuntelin kyllä Tuire-kasvattajan selostusta varsan vanhemmista, mutta en erityisen tarkasti. Ei tämä hevonen kuitenkaan olisi minun. Se olisi samanlainen hienosteleva pikku nirppanokkaori, kuin ne tuhat muuta, joita kävin katsomassa ajat sitten.

Keskikokoinen, hieman alle kaksivuotias pikkuhevonen odotti minua karsinassa. Hämmästyin, kun tajusin, että se todellakin katseli minua uteliaana ja rauhallisena - aivan kuin jokin NORMAALI hevonen. Se ei luiminut, puskenut yliuteliaana päin, väistänyt kättäni kuin lyöntiä odottaen tai riehunut käytävällä, kuten muut, joita olin aikaisemmin käynyt vilkaisemassa. Se vain oli. Se seisoi paikallaan korvat uteliaasti hörössä, mutta ei yrittänyt ottaa askeltakaan minua kohti. Oli pakko hymyillä. Talli hiljeni kokonaan, tai sitten en vain enää huomannut mitään muuta.

En ole ennen uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta tässä kävi juuri niin. Joona näytti niin tyytyväiseltä, iloiselta, älykkäältä ja terveeltä, että ihastuin siihen heti. Se oli hevonen, eikä potkittu kissa tai hellyydenkipeä koira. Kun raotin Joonan karsinan ovea, ori kurotti päätään kohti, mutta ei yrittänyt väkisin prääsätä itseään ulos karsinasta.

Taisin olla ostopäätökseni tehnyt jo ennen kuin Presta Racing Centerin tallipoika ehti tulla esittelemään Joonaa minulle. En arvoionut hevosta enää ollenkaan kriittisesti, kun poika kävelytti sitä. Keskityin enemmänkin ihastelemaan hevosen liikkeitä, hämmästyttävän säyseitä tapoja ja iloista, persoonallista silmien ilmettä. Kyllä minä huomasin myös nopean, lihaksikkaan olemuksen, mutta olisin halunnut Joonan kaltaisen eläimen, vaikka se olisi ollut naapurin kuormamuuli.

Tiedän, että Tuire-kasvattaja piti minua snobina ja ääliönä, kun en tahtonut nähdä hevosta liikkeessä, miettiä ennen ostamista tai edes käydä uudelleen katsomassa, mutta en välittänyt siitä. Omistajanvaihdokseen liittyviä papereita allekirjoitettiin sinä samana iltana tallin viihtyisässä, valoisassa toimistossa. Laukkahevosten mittapuulla Joona oli uskomattoman halpa ostos siihen nähden, että sen vanhemmat ovat niin upeita.

Uusi hevoseni saapuu viikon kuluttua. Eläinlääkäri tarkistaa sen vielä kerran, ja minä käyn katsomassa sitä vielä kasvattajan luona muutamaan kertaan. Saa nähdä, kertooko tämä Joona-hevosen blogi lukijoille vielä niistäkin päivistä, jotka vietän Joonan kanssa sen syntymäkodissa, mutta ainakin informaatiota tulee paljon elämäni ensimmäisen laukkaratsun muuton jälkeen!