Waiting...

Heräsin varmaan ainakin seitsemän kertaa yöllä, kun näin pahoja unia. Kaikissa oli punarautias, joka kuoli kuin ihmeen kaupalla joka ikisessä unessa. Milloin se laukkasi suoraan rotkoon, milloin joku ampui sen, milloin se kaatui radalla ja jäi muiden alle. Olin iloinen, kun kello näytti puoli yhdeksää ja sain nousta ulos.

Aamuisen kahvin, hiustenlaiton ja meikkaamisen jälkeen Lamborghinini rullasi taas hevostani kohti, ja minä puhuin oranssiin puhelimeeni hevosestani. Melkein seitsemänkymppinen isäni oli sitä mieltä, että tottakai Joona voisi kokeilla lähdön nyt täyttäessään kaksi, vaikka en vielä tuntenut sitä. Enhän minä sillä kilpailisikaan, vaan jockey. Ihmettelin, että miten jockeykään ehtisi tutustua tarpeeksi hevoseeni, mutta isä tuumasi, että kun on tarpeeksi rahaa tarjota, mikä vain on mahdollista. Minähän voisin ehdottaa, että vanhalta tallilta joku Joonan tunteva kokeilisi ensimmäisen lähdön. Emmehän me voittoa vielä hakeneet, vaan enemmänkin kokemusta hevoselle, jonka pitäisi voittaa sitten joskus.

Tein päätöksen vasta, kun parkkeerasin autoni Joonan kasvattajan tallin siistille parkkipaikalle. Minä saatoin tuntea entisen hevoseni, mutta en tätä. Minä saatoin tietää paljon hienoista kouluratsuista, mutta en tästä. Isällä oli ollut laukkahevosia. Paras kuunnella ja kokeilla, nyt kun oli mahdollisuus. Isä sanoi, että hyvä, koska oli jo ilmoittanut hevoseni laukkoihin heti 22. helmikuuta. Jokainen voi arvata, kuinka raivostuin ja kirosin autossani puhelimeen ennen kuin heitin sen turhakkeen takapenkin jalkatilaan ja lähdin ajoneuvostani. Vielä tallia kohti kävellessäni oranssit korkokenkäni suurin piirtein löivät kipinää.

Joku henkilökuntaan kuuluva näki, kuinka etsin hevostani turhaan sisältä ja tarjoutui hakemaan sen haasta. Olin lievästi sanoen hämmästynyt. Ensin tällaiselle tumpelolle ylipäätään myydään hieno hevonen, ja sitten sitä vielä hoidetaan viimeisetkin päivät kuin kuningasta, ja kaiken kukkuraksi minuakin moikataan ja kohdellan normaalisti. Ihan kuin en tekisi mitään outoa, kun ajan vieraalle tallille heti aamusta katsomaan hevostani huolesta oranssina, vaikka se on hyvin pärjännyt samalla tallilla jo kaksi vuotta ennen tutustumistaan minuun. Ihme porukkaa. Sitten, kun auringossa punaisena leiskuva Joona tuli, tallipoika tarjoutui vielä harjaamaan sen, mutta en kehdannut enää sanoa, että harjaapa vain. Tartuin itse hänen pitelemäänsä sukaan, vaikka putipuhtaan hevoseni harjaaminen oli täysin turha operaatio.

Joona käyttäytyi hillitymmin ja jotenkin kohteliaammin, kuin muut tapaamani hevoset. Arvelin, että se vierasti minua, ja taisin olla oikeassa. Kuten eilen, tänäänkin se seisoi paikallaan ja kurotti vain päätään minua kohti, kun halusin taputtaa tai silittää. Se piti päänsä kohteliaasti poissa harjani tieltä ja näytti siltä, ettei sillä todellakaan ollut kiire lähteä yhtään minnekään. Poikahan on päivän vajaa kaksivuotias! Hämmästyttävää käytöstä. Olikohan eläinlääkäri ollut huolestunut aivokasvaimesta? Vai masennuksesta? Vai oliko tämä hevonen oikeasti näin rauhallinen?

Tuire-kasvattaja käveli ohitse muutaman kerran ja katsoi kummasti, kun harjasin puhdasta hevosta. Sitten hän näytti päättävän, että harjaileminen on sittenkin ihan hyvä tapa tutustua. Vartin sisällä ensimmäisestä ilmestymisestään hän toi minulle muutaman yhteenniitatun paperin, jotka osoittautuivat eläinlääkärin papereiksi. Kasvattaja vakuutti tämän lääkärin katsovan kaikkia tallinsa hevosia ja olevan luotettava, mutta sanoi ymmärtävänsä kyllä, jos haluan jonkun itse valitsemani katsovan hevostani. Ihan vain siksi, ettei lääkäri voisi millään olla puolueellinen. Minä tunnistin nimen, ja tiesin lääkärin, joten en kokenut tarpeelliseksi. Ja lukihan sopimuksessamme, että mikäli ensimmäisenä vuotena hevoseltani löytyy jokin sairaus, joka ei johdu minun omistuksessani sattuneesta tapaturmasta, kauppa peruuntuisi, mikäli jompi kumpi meistä, eli käytännössä minä niin haluaisin. Arvelin itsekseni, että vaikka Joonala putoaisivat kaviot kesken laukan, haluaisin silti pitää sen iselläni. Mikäli sen rauhallisuus ei johtunut sitten aivokasvaimesta. Ja ehkä siltikin.

Vietin kokonaisen puolituntisen jutellen Joonalle, taputellen sitä ja tutustuen siihen. Nuori ori ei pannut pahakseen taputtelua tai silittelyä, ei säpsynyt tai aristanut mitään kohtaa, enkä minä löytänyt siitä mitään vikaa. En luonteesta enkä ulkoisesta olemuksesta. Joonan ilme oli ollut aluksi kohteliaan utelias, mutta hillitty, ja nyt sen silmät olivat puoliksi kiinni ja se lepuutti toista takajalkaansa. Kun rapsutin säästä, ori venytti kaulaansa ja näytti vähän kissalta. Suurelta, oranssilta kissalta.

Kun Lamborghinini kehräsi tiellä kohti kotia, minä säikähdin yhtäkkiä mielettömästi. Tänään on 21. helmikuuta! Huomenna on 22. helmikuuta, hevoseni kaksivuotissyntymäpäivä - ja se ensimmäinen startti! Löin rattia nyrkillä risteyksessä. Perhanan isäukko, se muumio, eikö se tajunnut mitään?