Sweet dreams honey!

Tulin tallille uudelleen vielä vähän ennen ovien sulkemista tänään, koska tuli sellainen kumma olo, ettei kaikki ole kunnossa. Hyvin se Joona vain porskutti ja söi iltaruokaansa sivistyneenä, ja totesin, ettei minun olisi ollut mikään pakko nostaa kytkintä ja kadota mukavalta sohvaltani kotoa. Nyt kun kerran paikalla olin, avasin orin karsinan oven ja liu'uin sisäseinää vasten istumaan oven viereen. Joona katsoi minua hetken hämmästyneenä ja jatkoi sitten syömistään.

Minä katselin ja Joona söi. Lopetettuaan se kurotti kaulaansa minua kohti ja antoi silittää silkkistä turpaansa. Ulkona oli pimeää, ja Joonan karsinan peräseinän pienestä, kalteroidusta ikkunasta paistoi kuu. Ihmettelin taas kerran hyvää säkääni - miten juuri minulle osuikaan juuri Joona?

Kaksivuotias ja G3-lähdöissä. Ei huono. Joonalla on enää pari starttia tänä CAS-vuotena, koska G3-tasoisia lähtöjä on vain vähän alle kolmivuotiaille. Aluksi se harmitti minua kovasti, mutta nyt olen taas tyytyväinen. Miten mukavaa, että kisastressi on hetken ihan kokonaan poissa ja voin istua useamminkin orin karsinassa iltaisin. Treenaamme enää vain hiljakseltaan, koska starttejakaan ei ole. Joona lomailee - se ui, ravailee riimunarun päässä, antaa Kentsun helliä itseään ja kokeilin pari kertaa jopa ajaa sillä.

Ylihuomenna orille tulee hieroja. Se ei niinkään tarvitse hierontaa, vaan enemmänkin asia on niin, että poika pitää siitä ja nauttii huomiosta. Ajattelin, että ei se pahaakaan tee, ja pirautin sille herrasmiehelle, joka Joonaa hieroi tässä pari kertaa aikaisemminkin...

Katsotaan, mitä tekemistä me keksimme loppulomaksi.

Damn it!

Pakkasimme Ryon kanssa kuljetusauton eilen illalla valmiiksi laukkoja varten. Määrä oli lähteä matkaan puoli seitsemän tänään ja ottaa mukaan matkan varrelta perhetuttujenkin laukkahevonen, kun autossa nyt kerran tilaa on. No, niin tapahtui: minä vääntäydyin ylös lämpöisestä sängystäi kahdeksantoista asteen pakkaseen, kapusin autoon ja yritin nukahtaa, kun Ryo huudatti autoradiosta iskelmää. Ryon äiti jäi kotiin vahtimaan lapsenlastaan Kentsua.

Matkaan meni tunteja, ja sen vuoksi jouduimme pysähtyä monesti kävelyttämään hevosia valtatien viereisillä metsäpoluilla. Joona oli selvästi tuskastunut ja vieraan hevosen seura hermostutti sitä entisestään. Yleensä niin rauhallinen ori jopa pukitti äkäisesti, yritti kiskoutua käsistäni metsän siimekseen ja vieläpä potkaisi koko voimallaan vankkaa puuta, kun Ryo lähestyi taas kerran loimen kanssa.

Perille päästiinkin, ja Joona laitettiin kuntoon. Ori alkaa jo olla melko kilpahevosmainen - osasi jopa korskua. Loimi nakattiin vielä varusteiden päälle lämmittämään hetkeksi Joonan vastusteluista huolimatta. Hevosenhoitaja Pink oli juuri taluttamassa Ryoa kohti lämmittelyrataa, kun...

"Tämäkö on Sayonara Suckers PA?"
Pakkohan se oli myöntää. "On se", nyökkäsin ja ihmettelin, onko oristani tullut kuuluisa.
"Sen lähtö on peruttu. Aluksi oli kaksi osallistujaa, toinen perui."

Noooo! Voitte kuvitella, mitkä animehikipisarat meidän kaikkien otsalle kerääntyivät. Ei siinä auttanut, kuin purkaa jo valmiiksi harmistunut, nyt myös pettynyt ratsu. Lähdin taluttamaan Joonaa reippaaseen tahtiin kauas melusta, mutta ei se paljoa auttanut. Hevoseni oli huonolla tuulella ja luimi vihaisesti. Kun pikkutytöt tulivat pyytämään, saako hevosesta ottaa kuvia, Joona irvisteli ja luimi rumasti. Varmasti tuli ihan hirveitä kuvia.

Lopulta kyllästyin kokonaan ja nakitin Joonan rauhoittamisen ja viihdyttämisen Pinkille. Hän vaihtoi Ryon kanssa vuoroa koko ajan sen pari tuntia, kun tuttujen tamma otti ja juoksi neljänneksi ja sai palkinnoksi rahaa. Minä tyydyin luomaan murhaavia katseita pulskiin herroihin, jotka rahatukkuineen piirittivät neljäntenä maaliin tulleen tamman.

Oh my god Joona!

Ihan tavalliset laukat. Odotimme kyllä pääsevämme palkinnoille... Mutta tapahtui jotain ihan muuta. Jotain järkyttävää, josta en toivu koskaan. Ei hätää - perheeni on kunnossa, samoin Joona ja sen hoitaja, Pink. Lukekaa mielenkiinnolla kuvaustani.

Saavuimme radalle aivan kuten ennenkin. Kisahumu oli järkyttävä: hevoset vaihtoivat omistajaa, vetoa lyötiin suurista summista ja nopeat laukkaratsut vilistivät radalla. Katselin kateellisena lähtöjen voittajia ja mietin, millä ihmeen doping-aineella Joonan saisi yhtä nopeaksi. Orini melkein nukkui, kuten aina.

Mitään ei tehty eri tavalla. Satulointi hoidettiin, Ryo nousi hevoseni selkään, Pink talutteli häntä ennen lämmittelyä ja otti kiinni, kun lämmittely oli ohi. Ryo ratsasti yhtäkkiä ihmeellisen hermostuneen orin starttia varten lähtöpaikalle...

Joona lähti kuin ohjus. Se loikkasi eteenpäin kolme kertaa sillä voimalla, jonka yleensä käyttää pelleilyyn ja ylispäin hyppäämiseen. Olin varma, että hiekkaan jäi montut sen takakavioiden kuopaisusta. Lähdön kahdella muulla yhtä nuorella hevosella ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä alussa samaan vauhtiin. Yksi oreista kiri hyvin, mutta arvatkaapas, kuka tuli ensimmäisenä maaliin.

No meidän Joona!

Se ei ole koskaan ollut niin nopea, kuin sinä päivänä. Se juoksi kuin isot hevoset ja painoi menemään niin, että Ryo kertoi jälkikäteen horjahtaneensa alussa silkasta paineesta. Meidän vauvaori sijoittui ykköseksi lähdössään, joten tienasi sitten kymppitonnin ja nousi allowance-tasolle.

Kun Ryo ratsasti ravissa Pinkin kohdalle, hän nosti nyrkkinsä ylös tuuletukseen jo kauan ennen kuin hevosen ohjat olivat turvallisesti ihmisten nyrkeissä. Minä kiljuin kauempana ja tuuletin yhtä lailla. Näin, että meitä ihmisiä katsottiin vähän hyväksyvämmin. Ei enää keltanokkia ja rupuhevosta - vaan hevosenomistajat Ryo ja Ban sekä hevosenhoitaja Pink ja elämänsä viidennessä lähdössä voittanut urheiluhevonen Sayonara Suckers PA.

Päivän ainoa huono puoli oli se, että kalliit hopeaiset merkkikorkokenkäni menivät rikki. Korko katkesi ja remmi napsahti poikki, kun juoksin rinkiä nurmikolla onnesta sekaisin.

He's like an angel

Joona todellakin osaa olla kiltti, ja kyllä, sitä pitää toitottaa joka postauksessa erikseen. Tänään nimittäin Kentsu-poikamme pääsi hepan kyytiin - ja olin kyllä varautunut siihen, että Joona järjestäisi shown ja pidin poikaani kainaloista kiinni - mutta yllätyksekseni heppa menikin kuin enkeli.

Ryoa lähinnä turhautti, kun kävelin kaksivuotiaan hevoseni vierellä ja käytännössä kannattelin innosta kiljuvaa poikaani, kun isäntä talutti ratsua käynnissä vähän lumesta sulalla tallipihalla. Kentsu tarrautui tiukasti hevosen lyhyeksi nyrhittyyn harjaan, kiljui, nauroi ja paukutti pienillä sinisillä kumisaappaillaan Joonan selkää. Melusta ja potkivasta lapsesta huolimatta ori näytti nauttivan olostaan.

Järkytyin, kun Ryo ojensi ohjanperät Kenille taluttamista varten. Isi-Ryo piti kuitenkin ratsua suitsien poskiremmistä kiinni ja talutti, mutta mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Mitä jos Joona olisi säikähtänyt ja juossut pojan yli? Entä jos poika olisi kompastunut suoraan hevosen jalkoihin? Mitään ei todellakaan tapahtunut, paitsi Ryolle, joka valitti koko illan, että kiskoin häneltä puolet tukasta irti ja mursin nenän. Ajattelin laittaa hänestä vielä myynti-ilmoituksen huuto.nettiin, mutten ehtinyt vielä. Ryosta siis

Joonalla menee hyvin. Uuden kisaspurtin alettua se sijoittui saman tien kerran kakkoseksi ja toi kuusi tonnia kotiin. Viimestartti meni huonommin, meno oli tahmeampaa ja sijoituskin oli vai viides. Rahaa tuli sieltäkin tonni, mutta eihän se suinkaan ole sama asia, kuin kakkossijasta herunut kuusi tonnia.

Ryo uskoo Joonaan päivä päivältä vahvemmin. Hän katselee jo muita laukkaratsuja ostajan silmin ja kerskuu nuorella hevosellamme. Muut isännät näkevät, että mieheni on keltanokka eikä ymmärrä laukkamaailmasta yhtään mitään kunnolla. Minullakin on typeryksen maine: olen hullun päättömän ratsastajan kihlattu, jolla on oma hevonen mutta ei taitoa.

Pink and Mission Impossible

Päivä oli kulunut mukavasti, täysin tavallisesti, ja nyt harjailin Joonaa tuttuun tapaan tuttuun aikaan. Ori nautti kun rapsuttelin sitä välillä ja juttelin sille niitä näitä. Joonan korvat liikkuivat ääneni perässä sitä mukaa kun siirryin. Se näytti oikein tyytyväiseltä elämäänsä ja siihen, että joku harjasi sitä kiiltäväksi. Lopulta laitoin harjat syrjään ja taputtelin Joonaa hetken, ennen kuin tartuin kaviokoukkuun. Seuraava asia, jonka huomasin, oli se, että painin oikean Mission Impossiblen kanssa..

Olihan minulle kerrottu, että saattaisin kohdata ongelmia yrittäessäni putsata Joonan kavioita. Nyt huomasin, että olin täysin vähätellyt ongelman suuruutta ja uskotellut itselleni, että kyllähän minä nyt pärjään. Siinä seistessäni avuttomana jouduin myöntämään, että en ehkä pärjäisikään aivan niin hyvin kuin olin kuvitellut.

Joona seisoi tyytyväisenä silmät puoliksi kiinni paikoillaan, näyttäen täysin kadonneen harjauksen aikana oman mielensä uumeniin. Mietin mahtoiko se seistä kuvitelmissaan vihreällä laitumella paahtavan kesäisen auringon syleilyssä, nimittäin juuri siltä se näytti. Melkein pystyin itsekin näkemään kuinka kultaiset säteet laskeutuivat täyteläisen siniseltä taivaalta Joonan ylle. Orin hörähtäessä tyytyväisenä havahduin ja kohautin olkapäitäni - ei kai tässä auttaisi muu kuin yrittää niin että onnistuttaisiin.

Hiljalleen hivutin kättäni alaspäin Joonan lihaksikkaita jalkoja ja nojasin sen kylkiin, yrittäen lopulta hampaat irvessä saada helposti ylös noussut jalkaa pysymään ylhäällä sen ajan, että saisin sen putsattua. Hevonen itse ei näyttänyt huomaavaankaan ponnistelujani, vaan jatkoi tyytyväistä oleskeluaan vihreällä kesälaitumellaan. Ei auttanut muu kuin laskea jalka maahan, ottaa pari kertaa syvään henkeä ja yrittää uudestaan.

Jouduin yrittämään uudestaan monesti, ja lopulta päädyin nojailemaan karsinan seinään pyyhkien hikeä otsaltani. Aloin hiljalleen turhautua, mutta oikeastaan kun tarkemmin ajattelin, koko tilanne oli kerrassaan huvittava. Joonaa ei häirinnyt yhtään että ähkin ja puhkin sen ympärillä, se vain tuhahteli onnellisena. Hetken itselleni ja hevoselle hymyiltyäni vedin syvään henkeä ja eikun uudestaan yrittämään. Olkoon Joona vain omissa mietteissään, nyt minä kyllä saisin ne kaviot putsattua, vaikka joutuisinkin sitten kävelemään kaksinkerroin kyttyräselkäisenä pari seuraavaa päivää.

Alkoihan se siitä sitten lopulta sujua, kun vain sain pidettyä jalkaa ylhäällä tarpeeksi kauan. Taktiikkani alkoi hioutua paremmaksi jo seuraavan kavion kohdalla, kunhan ensin olin hihkunut hetken voittoani selvittyäni yhdestä kaviosta. Huomasin, että asiaa auttoi paljon kunhan sain oikean rytmin kohdilleen. Lopulta, kun oma Mission Impossibleni oli viimein selvitetty, hymähdin ja taputtelin hiljalleen takaisin maanpäälle palailevaa Joonaa.

Illalla, ennen kuin lähdin, päädyin siihen tulokseen, että pitäisi varmaan napata joku mukaani salille, jottei tämä mahdoton tapaus pääsisi toistumaan..

Get set!

On se vain helppoa, kun on uusi hevosenhoitaja. Tänäänkin sain itse ajaa Lamborghinilla huiman viidensadan metrin matkan raviradalle, kun Pink talutti Joonan paikalle jalkaisin ensimmäistä selkäännousukokeiluani varten. Olisin voinut tehdä sen itse, ja oikeastaan minun olisi pitänytkin, mutta antaa orin ja tytön tutustua nyt sitten, Joona kun ei ole vähääkään vaarallinen talutettava.

Kaksivuotias hevosenalku värisytteli lihaksiaan, kun kapusin telineen päältä sen satulaan kypärä päässäni. Kiskoin raipan pois satulasiiven alta käyntivauhdissa, kun Pink vielä talutti oriani radalla laajassa ympäristössä. Ori pärski ja puuskutti. Se odotti harjoittelua yhtä paljon, kuin minäkin.

Kun meidät päästettiin irti, tarkoitus oli vielä kävellä yksi voltti ja lähteä sitten mahdollisimman hitaasti, mutta toisin kävi. Joona kyllä käveli voltin nätisti, mutta nytkähti sitten liikkeelle niin nopeasti, ettei edes lamboni pystyisi samaan huonoissa käsissä. Liike oli niin äkkinäinen ja suuri, että pysyin satulassa vain siksi, että olin jo etukäteen tätä leijonanloikkaa peläten tukenut polveni lujasti satulaan ja nojautunut ohjanperien varaan orini kaulalle.

Kun toivuin nytkähdyksestä, Joona oli jo suorittanut koko radan lyhyen sivun - ja aikaa oli kulunut vain hetken. Se ei ole kovin lyhyt matka juostavaksi siinä ajassa, kun ihminen ehtii vain hätkähtää ja vetää kerran henkeä.

Tajusin, missä mentiin ja korjasin asentoani. Joona ei käskyjäni tarvinnut, vaan se painoi menemään hyvää vauhtia. Kuka hullu nyt yrittääkään laukkaratsua opettaa kouluhevosen tasoiseksi tottelevaisuudessa? Kun eteen tuli pitkä suora, ratsun korvat painuivat kiinni niskaan ja rapa lensi sen kavioista kypärääni saakka. Vaikka silmilläni olivatkin ajolasit, jouduin siristelemään järkyttävän nopean vauhdin vuoksi. Lyhyen päädyn kohdalla ori hidasti tuskin havaittavasti, kiihdytti uudelleen - ja niin oli maili juostu ennen kuin olin edes kunnolla huomannut. Joona hidasti hieman pienestä merkistä ja Pink otti sen ohjista kiinni heti, kun poika oli hidastanut raviin asti.

Tuumin ääneen, että Joonahan oli syntynyt ykköseksi. Pink oli sitä mieltä, ettei ollut koskaan nähnyt niin nopeaa hevosta. Minä väitin, että orini oli vielä nuori ja kehittyisi, ja minäkin oppisin lisää.

Laukkasin Joonan kanssa vielä kaksi kertaa raviradan pitkän sivun, ja se tuntui menevän kovempaa, kuin mailin matkalla. Viimeisen spurtin jälkeen jouduin ihan kunnolla pakottamaan ratsuani pysähtymään, se kun vain kiskoi ohjia, painoi korvia luimuun ja pidensi askeltaan.

Kun jätin jo rauhoittuneen ja loimitetun ratsuni Pinkin taluteltavaksi, tunsin itseni taas kerran maailman onnekkaimmaksi hevosenomistajaksi. Miten juuri minulle sattuikin tulla juuri Joona eteen? Kaasuttelin Lambolla tieheni, mutta tiesin tulevani tallille roikkumaan vielä illalla.

Pink's first meeting with Joona

Myönnän, että jännitys kipristeli vatsassani kääntäessäni punaisen kottero-autoni rattia lumisella tiellä. Radio soi hiljaisella, ja hyräilin jonkun latauslistan kärjellä roikkuvan biisin tahdissa käydessäni vielä kertaalleen läpi eilisen puhelun.

Eilisen aikainen jännitys voitti tämän pienen lepattavan tunteen helposti. Muistan, kuinka olin näppäillyt numeron kännykkääni, pyyhkinyt sen pois ja näppäillyt uudestaan ja varmistanut sen vielä monen monta kertaa, ennen kuin olin lopulta uskaltautunut painamaan vihreää luuria. Yritin muistuttaa itselleni, ettei etukäteen jännittämällä voittanut mitään, mutta silti naputtelin kynällä hermostuneena pöytään kuunnellessani puhelimen piippausta kerta toisenta jälkeen... Kun soittooni viimein vastasi Ryo Kopika-niminen mies, hevosen jockey, jännitykseni mureni hiljalleen pois.

Tietenkin Ryon täytyi jutella vaimonsa Ban Kopikan, hevosen omistan kanssa ensin, ennen kuin saisin tietää heidän päätöksensä. Niinpä olin laskenut puhelimen kädestäni pöydälle, ja alkanut piirrellä kynällä pöydällä olevaan paperinpalaan tarkoituksettomia kiekuroita ja kukkasia. Hetken päästä nousin ja järjestelin tavaroita, ennen kuin hätkähdin puhelimen pirinään.

Se puhelu todellakin sai minut hymyilemään, ja hymyilin nytkin sitä muistellessani. Kiersin vielä viimeisen mutkan aikana rattia vasemmalle, pieni pätkä eteenpäin ja sammutin moottorin. Olin perillä.

Astuessani ulos autostani Pientalli Huovilan pihassa, minua vastassa olivat Ban ja Ryo. Molemmet olivat okein kohteliaita ja kättelivät minua jämäkästi esittäytyessäni heille. Pienet kuulumiset vaihdettiin, ja sainkin parista oikein mukavan kuvan. Talvisen kylmän viiman ajamina päädyimme kuitenkin lopulta sisälle Huovilan lämpöiseen talliin. Olin jo keskustelun lomassa unohtanut jännitykseni, joka sitten kuitenkin lopulta nosti sisälläni taas päätään kun lähestyimme Joonan karsinaa.

Siellä se oli, erittäin kaunis ja rauhallisen oloinen punarautias korvat pystyssä. Pakko siinä oli hymyillä, kun poika vain hörähti hyväntuulisena tutuilleen, Banille ja Ryolle, ja tuijotti kaksikkoa tummilla silmillään. Hetken päästä Ban ja Ryo tekivät tilaa minulle niin, että pääsin tervehtimään tätä kaunista otusta. Rauhallisena, mutta hiukan uteliaana, Joona seisoi ja katseli tuloani. Hötkyilemättä ojensin kättäni ja asetin sen orin kaulalle ja silitin hitaasti sen kiiltävää karvapeitettä. Joona vain näytti nauttivan saamastaan silittelystä ja rapsuttelusta, vaikka se hiukan varovaisesti ensin minuun suhtautuikin.

Joonan kanssa oli ihanaa tutustua, poika kun osasi käyttäytyä niin rauhallisesti ja kiltisti. Harjaamisesta ori näytti pitävän vieläkin enemmän kuin silittelystä, sen silmät tuijottelivet eteenpäin puoliksi kiinni, ja välillä se vaihtoa laiskasti painoa jalalta toiselle. Harjauksen välillä pienet rapsutus- ja jutustelutuokiot näyttivät olevan oriille mieliksi.

Tapaaminen Joonan kanssa sujui hyvin, ja poika kyllä totisesti sulatti sydämeni itselleen. Kun viimein juttelimme lopullisesta päätöksestä Banin ja Ryon kanssa, en voinut sanoa muuta kuin kyllä kiitos, olisin hyvin onnellinen jos kelpaisin Joonan hoitajaksi.

Niin siinä sitten taisi käydä, että huomenna alkavat hoitajan työt Joonan parissa.

A new friend

Tallin kautta Joonalle on jo valmiiksi ollut hoitaja etsinnöissä, mutta tänään pirisikin Ryon puhelin siihen asiaan liittyen. Soittaja oli Pink-niminen nuori neiti, jolla kuulemma oli ratsukokemusta, tervettä maalaisjärkeä ja oppivainen luonne. Minun mielestäni Pink piti ehdottomasti päästää katsomaan Joonaa, mutta Ryo oli sitä mieltä, että monen tuhannen euron arvoinen hevonen vaati tottakai hoitajakseen vähintään kaksikymmentäviisivuotiaan hevosalan ammattilaisen.

Tunnin vääntämisen jälkeen pääsimme sopuun. Pink tulisi katsomaan Joonaa ja halutessaan hoitaisi sitä, mutta liikuttaminen jäisi ainakin toistaiseksi ihan kokonaan minulle ja Ryolle. Jos uusi heppatyttö pärjää, Ryolla ei ollut mitään sitä vastaan, että hänkin pääsisi hevosen selkään, kunhan Joona ensin täyttäisi kolme vuotta.

Ken-poika puolestaan pääsi tänään ensimmäistä kertaa viettämään aikaa Joonan kanssa, koska malttoi vihdoin irtautua pulkkamäestä ja ajaa isin ja äitin kanssa tallille. Tottapuhuen Kentsu nautti enemmän tallikissan kiusaamisesta ja Bambi-ponin syöttämisestä, kuin Joonan taputtamisesta, mutta heppa puolestaan suhtautui keskenkasvuiseen naperoomme hyvin asiallisesti ja rauhallisesti. Ori ei säpsähtänyt kiljuntaa eikä harjasta roikkumista, vaikka katosikin paikalta nopeassa ravissa heti, kun Kentsun pieni käsi kurotti kohti sen häntäkarvoja.

Illalla Ryo kävi treenaamassa. Hän uskoo, että Joona alkaa juosta kunnolla nyt. Ori yrittää joka ikinen kerta hyökätä voimalla ylöspäin, kun on aika kiihdyttää, mutta jockey onnistuu koko ajan paremmin hillitsemään juoksijaamme. Sitten, kun vauhti on jo saavutettu, Joona suorittaa pari kilometriä kuulemma erittäin hyvään aikaan. Suurin piirtein mailinpituisilla matkoilla ori on ehdottomasti parhaimmillaan: hyppy syö edelleen liikaa aikaa lyhyiltä matkoilta ja vauhti hyytyy, kun ylitetään parin kilometrin rajapyykki.

Elättelen suuria toiveita kaikesta huolimatta. Uskallan jopa väittää, että Joona ei enää kauaa maiden-tasolla mätäne.

Barbie and her pony

Tänään vein Joonaa kävelemään maastoon talutuksessa. Emme uskaltautuneet hangille, mutta kävelimme leveimpiä, parhaiten hoidettuja polkuja. Muiden hevosten toimesta ne oli jo tampattu aivan koviksi ja tasaiseksi, joten kulku kävi helposti. Joona oli koko ajan hyvällä tuulella ja tutki uteliaasti maisemia.

Ei ole ollut kylmää säätä nyt vähään aikaan. Lunta tulee koko ajan mielettömästi, mutta pakkasta on vain pari astetta. Joona tarhailee nyt aamusta iltaan musta fleeceloimi yllään, eikä senkään ole kylmä, vaikka se on koko tallin hevosista laihin, lyhytkarvaisin ja kylmänarin. Kai se on niin, että uudet tarhakaverit kiinnostavat niin mielettömästi, ettei Joonalle ehdi tulla kylmä.

Loma ei sovi orilleni. Se oli ennen niin kiltti ja rauhallinen, että suurin osa ihmisistä luuli sitä vanhemmaksi ja ruunaksi, mutta nyt se on alannut jopa hangoittelemaan vastaan joissain asioissa. Siinä missä Joona käveli ennen tarhaan löysällä riimunarulla, nyt se yrittää kiilata eteen, kiskoo vähän ja tömistelee portilla ärtyneesti. Ei sitä olla päästetty ryntäämään, ei tietenkään, joten käytös on ehdottomasti siedettävää edelleen. Talliinkin on laitettu määräys, että vain henkilökunta käsittelee Joonaa niin kauan, kun loma kestää, ja sitten vasta hevosenhoitajat saavat otella sen kanssa taas. Tämä on vain turvallisuuden vuoksi.

Aion kuvauttaa tämän Joonan pään vielä varmuuden vuoksi, koska en kestä enää ajatusta aivokasvaimesta. Eläinlääkäri ei nähnyt syytä huoleen, mutta aivokuva tässä nyt joka tapauksessa tulee, oli hätää tai ei. Sittenpähän tiedän varmuudella, ja ainoaan hevoseen on aina rahaa törsättäväksi. Ja jos kalliiksi tulee, myyn Lamborghinin. Tai sitten en.

Suomessa kaikki on kallista. En ole ennen asunut täälläpäin, mutta nyt tänne peräkylille jouduin, kiitos työpaikanvaihdoksen. En pidä paikasta. Asuminen maksaa mielettömästi, ja siinä missä ennen maksoin vanhan hevoseni täyshoidosta 100ve kuukaudessa, hinta on nyt lähes kolminkertainen. Vanhaan hintaan sisältyi kengitys, eläinlääkäri ja laukkaradan vuokra - nyt maksan kengityksen ja eläinlääkärin lisäksi ja vuokraan ravirataa laukkaharjoituksiin. Eikä se puoli kilometriä muuten ole vähän, kun sen kävelee edestakaisin kahdesti joka ikinen päivä taluttaen yliuteliasta hevosta, joka haluaisi pysähdellä katsomaan kaikkea. Ja arvatkaapas muuten, paljonko hedelmät maksavat, ja ruoka muutenkin! Vaatteista ja hevosvarusteista puhumattakaan! Ei sillä, että minulla olisi jotenkin liian vähän rahaa, mutta tämä touhu on järjenvastaista.

Ryo, Joona ja pikkupoika nauttivat suuresti Suomen säästä ja elämäntyylistä, vaikka toisin ensin luulin. Ryo on lainannut muutaman kerran hevosta hiihtoratsastukseen, ja ensimmäisen kerran elämässään sitä kokeiltuaan hän haluaisi tehdä sitä aina. Joona on sellaiseen vielä liian nuori, mutta kuulemma Ryo aikoo kouluttaa orini saman tien, kun se täyttää edes kolme. Poikani puolestaan pääsi pulkkamäkeen, ja jaksaa viilettää pieniä rinteitä vaikka tunteja yhteen menoon. Joona-heppa rakastaa lumikokkareiden jahtaamista. Minä, ainoa joka halusin muuttaa, viihdyn kaikista huonoiten.

Voi koska saan muuttaa takaisin kotiin? Onneksi Suomessa ei tarvitse olla kovin kauaa. Odotan jo, että saan pakata tavarat, hevoset ja perheeni ja lentää pois.

Fast and... ...furry?

Meidän Joona oli laukkastartissa 20100228, ja arvatkaa, miten kävi! Hyvänen aika - Joona sijoittui ja sai rahaa! Kolmossija ei ole sama, kuin voitto, mutta näin järkyttävän kokemattomalla hevosella se on ehdottomasti sama, kuin kunnon laukkaratsun voitto. En ole milloinkaan ollut näin ylpeä mistään muusta, kuin omasta pojastani välillä. Joona on kolmoseksi sijoittunut ykkönen!

Kuusi tonnia tilillä ja sijoitus 3/12 takataskussa. Hyvä Joona! Kun Fontièren laukkaradalla tämä tapahtui, päätin hemmotella hevoseni pilalle sinä iltana. Sen on pysyttävä linjoissaan, joten pilalle hemmottelu tarkoitti tällä kertaa siis muutamia ylimääräisiä porkkanoita iltakauroissa, uutta mustaa nahkariimua, jonka hopealaattaan on kaiverrettu "Sayonara Suckers PA, 'Joona'", sekä erityispitkää harjaus- ja rapsuttelusessiota. Ryokin ihan taputti hevosta kaulalle ja sanoi, että hyvä, ja se on paljon niin jäykältä mieheltä, joka ei koskaan kehu ketään.

Ryo-jockey tuumasi, että Joonaan pitää vain tutustua. Nyt kun sen metkut tiedetään leijonanloikkaa myöten, se ei pääse loikkaamaan kuin esteratsu, joten singahtaa eteenpäin järkyttävällä voimalla. Orini on kuin tehty 1400m-1800m pitkille matkoille, ja luulen, että se olisi hyvä myös lyhyemmillä matkoilla hienon starttinsa kanssa.

Nyt on edessä muutaman päivän loma, ja Joona palaa radalle vasta 07. maaliskuuta. Suunnittelin loman ajaksi paljon lepoa, mutta myös kunnon treeniä. Rentoutumisen aloitimme jo tänään: Joona sai Ryolta lahjaksi mustavalkoisen naruriimun, ja sitä mentiin kokeilemaan maastoon pitkälle, rauhalliselle taluttelulenkille. Suomen pakkaset ovat sen verran kamalia, että Joona piti koko matkan fleeceloimea selässään, ja me kuljimme vain aurattuja teitä ja poljettuja polkuja. Onneksi Huovilan maastot ovat upeat, ja isäntä pitää ne priimakunnossa talvellakin. Kertaakaan polku ei ollut liian kapea kulkea eikä liian vaikea Joonan monen tuhannen euron arvoisille jaloille.

Huomenna minun on tarkoitus nousta ensimmäistä kertaa laukkaratsuni selkään radalla. Kiinnostaako kuulla, miten siinä käykään? Seuraa Joonan blogia!