A new friend

Tallin kautta Joonalle on jo valmiiksi ollut hoitaja etsinnöissä, mutta tänään pirisikin Ryon puhelin siihen asiaan liittyen. Soittaja oli Pink-niminen nuori neiti, jolla kuulemma oli ratsukokemusta, tervettä maalaisjärkeä ja oppivainen luonne. Minun mielestäni Pink piti ehdottomasti päästää katsomaan Joonaa, mutta Ryo oli sitä mieltä, että monen tuhannen euron arvoinen hevonen vaati tottakai hoitajakseen vähintään kaksikymmentäviisivuotiaan hevosalan ammattilaisen.

Tunnin vääntämisen jälkeen pääsimme sopuun. Pink tulisi katsomaan Joonaa ja halutessaan hoitaisi sitä, mutta liikuttaminen jäisi ainakin toistaiseksi ihan kokonaan minulle ja Ryolle. Jos uusi heppatyttö pärjää, Ryolla ei ollut mitään sitä vastaan, että hänkin pääsisi hevosen selkään, kunhan Joona ensin täyttäisi kolme vuotta.

Ken-poika puolestaan pääsi tänään ensimmäistä kertaa viettämään aikaa Joonan kanssa, koska malttoi vihdoin irtautua pulkkamäestä ja ajaa isin ja äitin kanssa tallille. Tottapuhuen Kentsu nautti enemmän tallikissan kiusaamisesta ja Bambi-ponin syöttämisestä, kuin Joonan taputtamisesta, mutta heppa puolestaan suhtautui keskenkasvuiseen naperoomme hyvin asiallisesti ja rauhallisesti. Ori ei säpsähtänyt kiljuntaa eikä harjasta roikkumista, vaikka katosikin paikalta nopeassa ravissa heti, kun Kentsun pieni käsi kurotti kohti sen häntäkarvoja.

Illalla Ryo kävi treenaamassa. Hän uskoo, että Joona alkaa juosta kunnolla nyt. Ori yrittää joka ikinen kerta hyökätä voimalla ylöspäin, kun on aika kiihdyttää, mutta jockey onnistuu koko ajan paremmin hillitsemään juoksijaamme. Sitten, kun vauhti on jo saavutettu, Joona suorittaa pari kilometriä kuulemma erittäin hyvään aikaan. Suurin piirtein mailinpituisilla matkoilla ori on ehdottomasti parhaimmillaan: hyppy syö edelleen liikaa aikaa lyhyiltä matkoilta ja vauhti hyytyy, kun ylitetään parin kilometrin rajapyykki.

Elättelen suuria toiveita kaikesta huolimatta. Uskallan jopa väittää, että Joona ei enää kauaa maiden-tasolla mätäne.