Happy birthday

Joona on nelivuotias, ja sen paras ystävä, poikani Ken on viiden. Poika on jo sen verran rauhallinen, että pystyy istumaan satulassa itse, ja pienessä aitauksessa tämän rauhallisen orin kanssa se on huomattavasti vaarattomampaa, kuin vaikka ilkeällä ratsastuskoulun puolikuolleella, potkivalla shetlanninponilla. Sen kunniaksi Ken onkin ratsastanut kuin viimeistä päivää: hänellä on lupa mennä käyntiä ihan itse, ja Joona-heppa se jaksaa kävellä parhaan ystävänsä kanssa rinkiä tunnista toiseen, joka päivä. Parin vuoden päästä, jos ruunaan Joonan, Ken voi minun puolestani lähteä yksin vaikka metsään samoilemaan sen kanssa - en ole eläessäni nähnyt noin luotettavaa hevosta.

Tammanomistajia orini ei tunnu kiinnostavan. Milloin se on liian pitkäsukuinen, milloin kovin nuori. Milloin sen suku ei vain miellytä, ja milloin se juoksee väärää matkaa. Itse olen ollut aina sitä mieltä, että tällainen ori on yksinkertaisesti täydellinen, mutta lienen sitten puolueellinen. Astutusmaksutkin ovat pilvissä: tällaiselle orille ne ovat vain kohtuulliset, mutta keskivertotamman omistajalla ei vain ole varaa sellaiseen. Suuria talleja Joona saattaisi kiinnostaakin, mutta sellaiseen pyöritykseen en ole vielä uskaltanut sitä heittää.

Ryo on turhautunut. Joonan ensimmäinen kilpavuosi oli sellaista pyöritystä, että siihen ihan tottui, ja nyt olo on niin laiskaa hänen mukaansa, kun ei enää tarvitse kilpailla. Mies tahtookin kovasti uutta hevosta - oria tälläkin kertaa - mutta minusta Joona riittää meille. Se on niin kilttikin, ettei Keniä tarvitse vahtia vainoharhaisesti sen lähellä, eikä samanlaiseen säkään voi luottaa kahdesti peräkkäin. Ei, toista hevosta ei tule niin kauan, kuin tämä elää tai Ken on sen verran vanhempi, että selviytyy Joonan kanssa kokonaan vahtimatta.

Mutta nyt täytyy jo lopetella ja lähteä tallille. Arvatkaa kahdesti, riippuuko Ken hihassani kyynel silmässä ja ratsastuskypärä päässä, kun on niin kiire katsomaan heppaa. Ja Joonallakin on varmasti jo ikävä.

When he's too fast...

Onko olemassa liian nopeaa laukkahevosta? Tähän asti olen jankuttanut, että ei todellakaan. Laukkurin koko elämä kilpaiällä on vain olla nopea. Tänään tunnustan, että on olemassa myös liian nopeita hevosia. Ja yksi niistä on Joona.

Katsokaa poikaa. Se on terve, nuori ja kaunis. Se epäonnistui törkeästi ensimmäisessä startissaan, mutta jockey Ryo syyttää siitä vain itseään. Yhdestä mokasta huolimatta Joona on vain kolmivuotias ja voittanut jo heti kolme täytettyään G1-tasolla. Se on juossut elämässään tasan kymmenen lähtöä (yksi UG laskettu mukaan), joista se on ihan totta voittanut viisi. Neljä viimeistä voittoa ovat vieläpä peräkkäin sen vuoksi, että Ryo lopultakin pääsi aivan täysin Joonan rytmiin mukaan.

Mikä sitten tekee oristani liian nopean? No tietenkin se, että kun se kokeilumielessä laitettiin kahdesti G3-lähtöön, se otti ja voitti. Huvikseen G2 - ja oho, voitto. G1 meni itse asiassa helpoiten. Miettikää, ihmiset! Joona on kolme vuotta vanha. Se on vasta pieni varsa ja sen ruumis on vielä paljon kehittymättömämpi, kuin seitsemänvuotiaiden konkareiden. Joona ei juokse enää (eikä sillä edes ratsasteta kunnolla ennen kuin se on neljän), mutta laukka-aikoinaankaan sen ei olisi kuulunut pärjätä.

En ole aikaisemmin ollut hevosystävä, ja sekin tarina on lukijoille tuttu, että Joona tuli minulle ulkonäkönsä vuoksi. Nyt kun olen kantapään kautta oppinut sitä rakastamaan, kavahdan ajatellessani, mitä sille olisi voinut käydä minun hulluuteni vuoksi. Jos viisivuotias mestari kaatuu radalla, siitä ei todellakaan seuraa kaunista jälkeä, mutta harvemmin sellainen repii itsensä palasiksi, jos pysyy pystyssä. Joona, pieni kolmen vanha Joona puolestaan olisi voinut hajota koska tahansa vain siksi, että sen oma vauhti oli sille aivan liikaa. Olisinpa odottanut edes vuoden ennen kovimpia lähtöjä, niin Joona olisi ollut neljä vuotta vanha...

Kohtelen Joonaa nykyään hysteerisen varovaisesti, mutta Ken-poikaani, Joonan parhaaseen ystävään, käytökseni ei ole vaikuttanut. Ja hyvä niin. Orin lempeyttä on nyt todisteltu jo kohta kaksi kokonaista vuotta, ja Ken on myös kasvanut sen verran. Nykyään minä tai Ryo vain katselemme aidalta, kun poika taluttaa hevosta ihan kokonaan itse aitauksessa. Nojailemme seinää, kun Ken harjaa Joonasta sen verran, kuin yltää. Talutamme pelkästä narusta, kun Ken istuu satulassa täysin ilman tukea.

Ori käyttäytyy nykyään hieman raisummin meidän aikuisten seurassa, koska on kasvamassa oikeaksi mieheksi. Silti se on ottanut Kenin ja vain Kenin siipiensä suojiin. Minä en saisi enää pideltyä Joonaa, jos se vaikka säikkyisi, mutta pienen Kenin kanssa se vain hätkähtää ja suostuu sitten lähestymään esimerkiksi kauhean pelottavia, tuulessa paukkuvia tallin ovia. Minua harmittaisi, jos kuka tahansa muu olisi oman hevoseni lempi-ihminen, mutta Ken on oma poikani ja sen paikan aivan varmasti ansainnut

What the fuck is this?

Ihan normaali käytäntö nykyään on lähteä Joonan kanssa iltalenkille. Yleensä pikkupoika Ken on Ryon sylissä ja taluttamani Joonan riimunarun äärimmäinen pää pojan käsissä. Ken on olevinaan niin iso, kun taluttaa oikeaa heppaa - ainakin äidin kanssa. Joonaa puolestaan ei näytä kiinnostavan, onko se irti vai vapaana, niin rennosti se on aina lompsutellut.

Tänään hevonen kuitenkin säikähti kunnolla puun juurakkoa maastopolulla. Se ei hypännyt päälleni paniikissa, vaan otti loikan eteenpäin ja väisti sitten kunnolla sivulle. Ken-raukka säikähti, kun heppa hyppäsi, mutta sekä lapsi että ori olivat jo pian taas rauhallisia. Joona suostui pysymään paikallaan, mutta ei ottamaan askeltakaan juurakon suuntaan.

Ryo ja Ken menivät kauemmas, kun minä talutin Joonaa hidasta rinkiä niin kauan, että se lopetti kyttäämisen. Meni ainakin kymmenen minuuttia pelkkään kävelyyn, että ratsuni suostui ohittamaan juurakon hyvin epäluuloisen näköisenä. Kehuin poikaa saman tien ja jatkoimme matkaa. Kaikki lähti sujumaan ihan niin kuin ennenkin, ja luulen Joonan saaneen tästä jonkin verran lisää itseluottamusta.

Tulipas todistettua taas kerran yleistys, että kovatasoiset kilpahevoset eivät käy normaalielämään. No, Joonahan on sopeutunut aivan kympin arvoisesti lapsiperheen arkeen, vaikka perheeseen kuuluukin ylivilkas poika, järkyttävän ylisuojeleva äiti ja ankara hevosihmisisä. Ei siltä voi olettaakaan, että kaikki sujuisi viimeisen päälle. Sitä paitsi hevonen ei juurakosta syvästi järkyttyneenäkään painanut päälleni, vaan oli lähdössä karkuun suoraan eteenpäin. Toisaalta, tämän jälkeen haluaisin pitää Kenin entistä kauempana Joonasta - vaikka siihen ei olekaan yhtään mitään syytä ja tiedän sen.

Loppuun voinen vielä kertoa, että muutama päivä sitten Joona voitti ensimmäisen UG-lähtönsä nätisti kuin mikäkin. Ryo kommentoi, että nyt kun yhteinen sävel on muutaman lähdön juoksemisen jälkeen löytynyt, ei hyvissä suorituksissa ole enää mitään ihmeellistä. Leuhka kommentti - mutta mies tarkoitti Joonan olevan erinomainen ja hänen itsensä vain opetelleen hevosen tavoille.

Sijoitusprosentteja ja voittoprosentteja laskiessani ällistyin. Voittoprosentti on järkyttävän hyvät 50% - ja sijoitusprosentti uskomattomat 90%! Ei sitä ihan joka laukkaukko uskoisi enää, että tämä Joona-reppana on ensimmäinen laukkaratsuni koskaan! Statistiikka on tällä hetkellä 10:5-1-1-0, ja Joonalla ei tällä hetkellä ole kalenterissaan tulossa uusia kilpailuita. Hieman pelottaa lähteä taas radalle - orini on nimittäin niin hyvä, että suunta on minun ja Ryon taidoilla vain alaspäin enää. Isäntä tuumasikin, että olisiko paras jättää ratsu nyt kotiin, kun se vielä on uskomattoman hyvä, eikä odottaa sen olevan huono ja jättää sitten vasta.

Boys will be boys...

Joona käveleskeli tyynenä haan portille vastaan, kun ilmestyin siihen kaksin Ken-poikani kanssa. Yleensä en kestänyt ollenkaan katsella omaa pientä poikaani suuren hevoseni kanssa, vaikka ori olikin rauhallinen, joten passitin mieheni Ryon tutustuttamaan Keniä ja Joonaa toisiinsa. No, tänäänkin Joona oli rauhallinen, niin kuin aina, ja kurkotti tervehtimään ensin poikaani ja sitten vasta minua.

Pikkupojat ovat nopeita, ja sillä aikaa, kun haukottelin, oli Ken pujahtanut portin raosta Joonan hakaan. Vihreä tukkani nousi varmasti pystyyn järkytyksestä. Ken hevoshaassa. Ken suuren orin kanssa samassa aitauksessa. Komensin kireästi poikaa tulemaan heti takaisin, ja uhkasin samaan hengenvetoon, että ellei hän olisi jo kahdessa sekunnissa vieressäni, hän ei pääsisi tallille enää ennen kuin täyttäisi kuusikymmentä. Ken vain nauroi ja juoksi repimään ruohoa haan laidalta.

Enhän minä voinut enää pelätä, kun poikani seisoi keskellä suurta hakaa ja ystävällinen hevoseni söi hiekkaista heinää hänen pienistä lapsenkäsistään. Näin, että Ken puristi heinää nyrkissään pienet sormet Joonan hampaiden tulilinjalla, mutta näin senkin, että ori varta vasten varoi hampaitaan ja hamusi heinätukkoa pehmeästi huulillaan. Suostuin rentoutumaan ja kiipeämään portin päälle istumaan. Ei Joona mitään Kenille tekisi, ja jos se säikähtäisi, se juoksisi tietenkin poispäin. Jos joku hevonen voi olla turvallinen, se on Joona.

Kun Ken nipisti oria kipeästi sieraimesta, ratsu peruutti pois paikalta niin yhtäkkisesti, että Ken humpsahti mahalleen ja alkoi itkeä. Joona pudisteli päätään tasan sen kaksi sekuntia, joka minulta kesti hypätä aidalta. Ori oli poikani luona ennen minua, ja töykki häntä varovasti turvallaan. Ken nauroi jo, vaikka kasvoissa oli multaa, heinää ja kyyneliä.

"Äiti!" Ken tervehti, kun nostin hänet kainaloista ylös maasta. Joona katseli kauempana, ja näytti ihan siltä, kuin olisi vartioinut poikaani minulta.
"Kato nyt Joonaa, sehän on ihan sun hevonen", osoitin pojalle, enkä edes yrittänyt estää, kun hän juoksi suoraan päin hevoseni pitkiä etujalkoja. Joona se vähän pudisteli päätään, kun Ken taputti sitä vasemmasta etupolvesta, mutta ei edes nostanut jalkaansa maasta.

Ratsastamaanhan se Ken halusi, vaikka tarkoitus oli vain vähän taputtaa ja lähteä sitten kauppaan ja kotiin tekemään isille ruokaa. Ei auttanut. Talutin Joonan haasta, ja Ken halusi myös pitää kiinni riimunarun aivan äärimmäisestä päästä ja käveli sitten vierelläni niin, että minä olin hevosen ja lapsen välissä.

Kului puoli tuntia kaikkien taputteluiden ja Kenin päähänpistojen kanssa, että sain Joonalle selkään liukumista estämään freeceloimen, ja riimuun kiinni ohjat, jotta Ken voisi leikkiä ratsastavansa oikeasti. Tuttuun tapaan kuljin hevoseni vasemmalla puolella, pidin riimunarua vasemmassa kädessäni ja poikaani kiinni paidanselkämyksestä oikealla kädelläni. Ken hihkui, että halusi mennä itse. Olin kai holtittomalla tuulella, koska suostuin siihen.

Ken ratsasti. Hän istui keskittyneen näköisenä paksut tukot harjaa käsissään ja minä talutin suhteettoman suurta ja laukkuriksi liian rauhallista Joonaa kentänrinkiä. Ken oli ylpeä, kun äiti ei joutunut pitämään kiinni enää kuin hepan narusta, eikä ollenkaan pojan selästä. Jo vartin päästä lapseni kuitenkin halusi alas.

Kun istuimme mustassa Lamborghinissäni matkalla kotiin, Ken aloitti ihan uuden jankutuksen.
"Saanko mä hevosen?" hän kysyi ihan yhtäkkiä, täysin vakavissaan.
"Sulla on jo Joona", sanoin ihmetellen, mistä tuo kysymys nyt tuli.
"Oman! Oman! Mä haluan!"
"Sitten kun meet kouluun niin saat Joonan ihan omaksi", lupasin ihan rehellisesti.

Mietin loppumatkan sitä, kuinka Ken menisi kouluun. Joona on nyt kolmen ja Ken neljän. Kun Ken menee kouluun, Joona on seitsemän ja Ken kahdeksan. Ratsu on jo silloin ruuna ja poika varmasti tarpeeksi iso ja vahva käsittelemään sitä, koska se nyt jo on niin rauhallinen. Taitaa olla oikeastikin varmaa, että Joona on Kenin hevonen, kun Ken menee kouluun.

It's summer time!

Joona nuuhki ujosti vieraiden hevosten hajua. Syvän keskittymisensä vuoksi se ihan säpsähti kerran, kun Tyynelän tallirakennuksen laidalla paukahti ovi. Istuin vähän matkan päässä nurmikolla siivosti käyttäytyvästä hevosestani ja katselin, kuinka tämä löysästi kiinni sidottu ori teki etäisesti tuttavuutta muihin hevosiin omaan ujoon, ruunamaiseen tapaansa. Mieleni teki kehua sitä ääneen hyvästä käytöksestä, mutta sain oltua hiljaa. Ainahan Joona tuollainen oli, ja nyt sen pitikin saada ihan luvan kanssa keskittyä aivan kokonaan hevoskavereihin eikä minuun.

"Okei, lähtö kymmenen minuutin päästä! Muistakaa ottaa narut mukaan! Riimut jättäkää suitsien alle! Huh huh - varo sen ponis kans", Iina, tämän Tyynelän tallin omistaja huuteli kauempaa kaikille yleisesti. Nousin nurmikolta venyttelemään pitkiä, tatuoituja käsivarsiani ja haroin vihreää piikkitukkaani vielä hieman pystympään.

"Ratsastatko sä noin?" Iina kysyi minulta päästessään lähemmäs ratsuja väistellen.
"Joo, vaihdan vaan kengät ja otan kypärän", vastasin. Iinan katse kävi oransseissa merkkikorkokengissäni, vihreissä farkuissani ja mustaoranssissa hihattomassani.
"Etsä meinaa uida ollenkaan?"
"No jaa, mulla on kyllä uikkarit täällä alla, mutta mun selkä ja jalat palaa heti jos mä ratsastan minuutinkaan ilman vaatteita. Sitä paitsi hevosetkin pyörtyis jos näkis mun kanankoivet esteettä."

Kymmenessä minuutissa olin vaihtanut korkokenkäni tallikenkiin, nostanut nahkatakin ja pyyhkeen sisältävän repun selkääni, sitonut Joonan kaulan ympärille riimunarun ja taluttanut varovaisen orini vähän matkan päähän muista. Vaikka se käyttäytyi hyvin, se oli kuitenkin ori, enkä halunnut sen saavan mitään ideoita päähänsä noista kaikista viehkeistä tammoista.

Joona on niin suuri ja minä niin pieni ja vieläpä farkkuihin pukeutunut, että kiipesin hevoseni selkään suosiolla tyhjän haan aidalta ponnistaen enkä yrittänytkään hypätä. Kuten arvelin, jonossa minut ja Joona sijoitettiin viimeisiksi, ja olihan se ulkopuolisen mielestä ehdottomasti paras ratkaisu. Hevosenihan vaikutti hyvin rauhalliselta, ja kaiken lisäksi se oli ori, joten viimeinen paikka lieni turvallisin. Pidin turhana mainita, että tämä hontelo kolmivuotias olikin grade 1 -tasolla laukkakilpailuissa voittanut juoksija, koska radan ulkopuolella hevosestani ei sellaista uskoisi. Nytkin se vain lönkötteli pää alhaalla ja käyttäytyisi mainiosti, jos vain en ohittaisi sillä ketään laukassa.

Kun tuli ravipätkän vuoro, siirsin ohjat vasempaan käteen ja otin varovasti oikealla kädellä tukea Joonan lyhyeksi nyrhitystä harjasta. Tottahan me ravata osasimme, mutta tämä poika juoksi laiskaa ja pomppivaa ravia, ja minusta tuntui kuin olisin yrittänyt ratsasta puolikuolleella vompatilla. Silti en voinut olla nauttimatta. Melkein itketti, kun Joona oli niin iloinen. Viime aikoina koko ajan stressannut hevoseni kulki eteenpäin uteliaana, kaula pitkäksi venyneenä ja korvat pystyssä kuin jouset. Se jopa totteli nätisti paino- ja pohjeapuja, vaikka vielä toissapäivänä olin saanut sen hidastamaan vain melkein hirttämällä sen ohjilla.

Ei mennyt kauaa, että olimme Aurinkojärven rannalla. Joona ei ollut ennen nähnyt vettä kuin vesiautomaatissa ja laitumella suurissa saaveissa, joten tuollainen vedenpaljous vähän pelotti sitä. Mistä sen tiesi, vaikka pinnan alla olisi vaaninut jokin aivan kamala? Onnettomuudet välttääkseni liu'uin pois epäröivän ratsuni satulattomasta selästä. Seisoskelin sen vierellä ja annoin sen katsella, kuinka muut hevoset jo kahlailivat rantavedessä ratsastajat selässään. Pikkuhiljaa Joonakin ymmärsi, etteivät sen uudet ystävätkään kuolleet vedessä. Ori uskalsi lähteä perässäni katsomaan vettä lähempää.

Joonan ensimmäinen sydänkohtaus meinasi aiheutua siitä, että vesi oli märkää. Se tollo kurotti vesirajassa eteenpäin ja lopulta nuuhki vettä niin, että sai sitä sieraimiinsa. Sen jälkeen ori tömisteli etujaloillaan ja peruutti monta askelta. Kesti jonkin aikaa, että se uskalsi tulla takaisin. Seuraavan kerran se sitten säikähtikin kuollakseen ihan vain minua, kun taputin sitä kaulalle kesken sen vesipelleilyn.

Lopulta Joona kuitenkin käveli perässäni kahlaamaan, uskomatonta mutta totta. En koskaan joutunut riisumaan itseäni uimapuvulle asti, koska Joonan urheuden maksimi saavutettiin ennen kuin vesi kasteli ylös käärityt farkunlahkeeni. Silti se oli minusta hyvin rohkea poika. Vesirajassa laukkaaminen olisi meille varmasti ikuisesti pelkkä saavuttamaton unelma, mutta pääsimmepähän ainakin vähän haistelemaan ja maistelemaan järvivettä polvenkorkuiseen matalikkoon.

Ruunamainen orini seurasi letkaa nätisti myös takaisin Tyynelän pihaan päin. Pihassa se oli rennompi ja vapautuneempi, kuin pitkään aikaan. Orin valmiiksi laitettuani kävin vielä kerran puristamassa reissun järjestäjän kättä ja kiittämässä siitä, että Joonakin sai rentoutua reissussa.

I love you, too

Tänään kävin Joonan kanssa kaksin ratsastelemassa. Sehän on nyt paria päivää vaille kolmivuotias, ja jos minä saisin päättää, opettaisin sitä satulaan vasta tässä vaiheessa. Laukkamaailma on kuitenkin julmaa, ja julma olen ollut minäkin. Kun nyt katson Joonaa, en voi ymmärtää, miten olinkaan sille niin kamala ensin.

Ostin Joonan siksi, että se oli minusta kaunis. Pukkasin sen kaksivuotiaana radalle siksi, että halusin mainetta ja kunniaa. Sen tapana on edelleen hypätä vauhtiin kauhealla leijonanloikalla, mutta Ryo-isäntä osaa jo laittaa sen vauhtiin siitä huolimatta. Ennen halusin loikan koulittavan väkisin pois, vaikka piiskaamalla, mutta en enää. En ymmärrä, mitä olenkaan ajatellut.

Käytän edelleen mielelläni kalliita merkkikenkiä, enkä pidä käsieni likaantumisesta. Joona on opettanut minut pitämään myös turvakärkimaihareista ja hikisestä verkkatakista. En ole koskaan erityisesti rakastanut hevosia muuten kuin niiden kauneuden vuoksi, mutta Joona on takonut päähäni tärken opetuksen. Hevonen ei ole kone. Joona ei ole robotti.

Tänään ravailimme paljon lenkillä, ja se näytti tekevän hyvää nuorelle hevoselleni, ja hyvää se teki myös minulle. Päästelimme maastopoluilla, mutta sitten siirryimme käyntiin ja kävelimme hetken myös kaupungilla. Ihmiset tuijottavat minua edelleen, he kun eivät ole tottuneet näkemään minua farkuissa, verkkatakissa ja maihareissa. Yhtä paljon katseita keräsi tällä kertaa myös Joona.

Hevoseni on kaunein ikinä. Eihän se oli yhtä uljas ja ryhdikäs kuin isänsä, eikä yhtä lempeäsilmäinen kuin emänsä, mutta se on jopa vanhempiaan kauniimpi. Sen katse on rauhallinen, mutta älykäs, ja sen lihakset ovat kehittymässä varsin sopusuhtaisiksi. Auringonvalo otti orin punaruskeankultaiseen karvaan tänäänkin, ja sai koko hevosen kimaltamaan. Tajusin vasta tänään kaupungin keskustan torilla, että olen rakastunut.

Kun lenkin jälkeen päästin Joonan hakaan, se ravaili häntä pystyssä poispäin, niin kuin aina. Sitten se palasi puskemaan turpaansa rintaani vasten. Yhtäkkiä tajusin, että Joona on tehnyt niin jo jonkin aikaa, tullut tervehtimään minua ihan itse, ihan huvikseen irti päästyään. En ole koskaan erityisesti nauttinut hevosenjätöksissä kävelystä, mutta tänä iltana pujahdin ensimmäistä kertaa elämässäni aitapuomien välistä hevosen hakaan, kiipesin ylimmälle puomille istumaan ja annoin Joonan lepuuttaa suurta päätään polvillani. Ori kuunteli valppaana ja varuillaan, korvat pystyssä, mutta viipyi siinä silti jonkin aikaa.

You did it, boy!!

Joona juoksi, Ryo ratsasti. Joona lennähti kuin ohjus. Hevonen ihan sumeni liikkeessä, koska kulki niin yliluonnollista vauhtia. Sen pärjäämisestä lyötiin vetoa järjettömiä summia. Siitä tarjottiin minulle kahta kauheampia rahoja.

Jokainen halusi Joonan, joka voitti G2-lähdön, mutta vielä innokkaammin ihmiset tarjosivat Joonasta sitten, kun se ponnisteli itsensä ykköseksi G2-lähdössä! Tänään ori nimittäin teki sen, ja vaikka olen tämän ennenkin sanonut - ori ei ole koskaan juossut sellaista vauhtia. Ryostakin näki, että voitto oli varmaa jo puolessavälissä matkaa, muut hevoset vain eivät kerta kaikkiaan pysyneet perässä. Toinen mokasi kompastumalla ja toinen nyt vain ei ollut ollenkaan Joonan tasoinen.

Puhelimeni soi taukoamatta taas, mutta tällä kertaa vain puolet soittajista kyselee, millä hinnalla möisin upean hevoseni. Toinen puoli utelee, mikä on astutusmaksu, mikä on varsamaksu ja koska Joona voisi ottaa vastaan niin ja niin hyvän tamman. Orista otetaan nyt sitten pakasteita, ja niitä lähetellään tammojen omistajille... Ajatella, meidän Joonasta tulee vielä isäkin ennen kuin se ruunataan!

Pikku-Kentsu on nyt myös erittäin kiinnostunut ratsastuksesta nähtyään ensimmäistä kertaa Joonan kisoissa. Hän hokee jatkuvasti haluavansa ratsastaa niin kuin isi, ja Ryokos siitä on mielissään. Koska Joona on kotikäytössä mielettömän rauhallinen, Ryo-isi on vienyt Kentsun joka päivä kahdeksikymmeneksi minuutiksi taluteltavaksi maastoon. Ken nauraa ja hakkaa Joonan säkää nyrkeillään, ja raisu kilpahevosenikin on niin iloinen, että hymyilisi, jos osaisi.

Nyt on aika myös kirjoitella kuulumisia Joonan kasvattajalle ja sen isäorin omistajalle, kunhan vain jaksaisi. Lieneekö yllätys, että heppapoika otti ja menestyi, vaikka en paljoa sen suhteen pystynyt lupaamaan?

Pink and Mr. Handsome

Aurinko oli laskemassa ja keväinen päivä päättymässä. Päivät alkoivat lämmitä aina vain enemmän, ja vaikka lunta vielä olikin joissakin paikoissa, lämpötilan nousun huomasi selvästi. Joonakin nautti niistä päivistä, kun se sai rauhassa kylpeä auringon valossa keväisen tuulen heilutellessa sen harjaa.

Kävelin tallilta kohti Joonan aitausta, jossa poika jo odottelikin minua korvat hörössä. Pakostihan siinä nousi hymy kasvoille, kun toisen huomasi odottavan ja hörähtävän kun saavuin tarpeeksi lähelle. "No mitä poika, onko ollu hyvä ilta?" Ojensin kättänä ja rapsuttelin Joonaa kaulasta, mistä se näytti nauttivan aina yhtä paljon. Hymyillen taputin oria kaulalle ja jäin nojailemaan puista aitaa vasten. Hevonen heilautti häntäänsä laiskasti ja siirtyi vähän matkan päähän seisoskelemaan silmät puoliksi kiinni. Vaikka ilta alkoi ja hämärtyä, ei ilma tuntunut kylmältä vaikka seisoinkin pihalla pelkkä huppari t-paidan päällä. Joona puolestaa näytti hakeutuneen strategisesti hyvään paikkaan - auringon viimeiset lämmittävät säteet mahtoivat tuntua hyvältä.

Joonaa katsellessani mieleeni tuli viime kisat, joissa Joona oli loistanut ja juossut ensimmäiseksi. Kylläpä poika oli näyttänyt ylpeältä itsestään! Ja kaikkihan me olimme ylpeitä siitä. Nytkään en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, kuinka komelta punarautias ori näytti sen nauttiessa olostaan.

"Noniin Joona, tulepas sitten", huudahdin ja heilautin riimunarun kaulani ympäriltä käteeni ja nappasin orin kiinni. Taputtaen Joonan kaulaa lähdimme kävelemään tasaisesti kohti tallirakennusta, orin katsellessa valppaana ympärilleen. Talliin päästyämme Joona hörähti tyytyväisenä, tietäen saavansa kohta ruokaa. Harjasin pojan pölystä ja annoin sille sen ruuan, jonka kimppuun se sitten hyökkäsikin onnellisen näköisenä. "Mitäs tuumisit", rapsutin Joonaa samalla kun juttelin sille, "jos tekisimme tässä joku päivä jotain mukavaa?" Joona käänsi korviaan ääneni suuntaan, muttei nostanut katsettaan ruuastaan, joka kiinnosti varmasti paljon enemmän kuin oma yksinpuheluni. "Katsotaan mitä keksisin." Suljin karsinan oven, katsoin oria hymyillen ja kuiskasin vielä "hyvää yötä", jättäen Joonan sitten näkemään uniaan. Kunhan se vain ensin malttaisi lopettaa rouskuttamisensa.

But he's only 2 years old!

Ryo oli tiukkailmeinen eilen lämmitellessään ennen Joonan lähtöä. Hermostuneisuus tarttui osaksi hevoseenkin, ja ensimmäistä kertaa näin sen luimivan, kiukuttelevan ja ramppaavan paikoillaan. Olin tapellut Ryon kanssa eilen illalla, ja siksi kaikki oli jo etukäteen pilalla. Hevosenhoitaja Pink istui hiljaisena auton takakontin päällä ja pyöritteli sormissaan Joonan strassikoristeista riimunarua.

"Kiinni", Ryo käski hevosenhoitajaa äkäisesti, ja Pinkin pitelemä naru oli sekunnissa simppailevan Joonan turvan ympärillä. Olin vähällä sanoa jotain, mutta suljin suuni ja katsoin jockeytä myrkyllisesti. Kävelin kuitenkin hevoseni mukana lähtökoppien suuntaan.

Ryo kirosi kovaan ääneen kahdella kielellä, kun Joona vastusteli koppiin astumisen kanssa. Vaikka mies ei ole koskaan lyönyt turhaan eläintä tai ihmistä, tällä kertaa temppuilu oli kireille hermoille liikaa ja Joonaa napattiin piiskalla takapuolelle. Liiankin hellästi pidelty hevonen säpsähti ja käveli pää ylhäällä paikalleen.

Olin varma, että kaikki olisi pilalla jo etukäteen, mutta toisin kävi. Lähdössä oli kaksi muuta osallistujaa. Vihaisena Ryo ratsasti paremmin kuin yleensä. Joona puolestaan teki kaiken juuri eikä melkein oikein, koska näytti pelkäävän selkäsaunaa. Ensimmäistä kertaa näin, kuinka se painoi korvansa niin luimuun, että näytti kuin niitä ei olisi ollenkaan, ja painoi menemään matalana kuin kiihdyttävä gepardi.

Ei kestänyt kauaa, että hevoset ylittivät maalilinjan. Tuijotin suu auki voittajahevosta, ja vaikka se näytti kovasti Joonalta, en todellakaan uskonut, että se oli minun hevoseni. Kovaäänisten möly tuntui kuuluvan jostain kaukaa, mutta kuulin kuitenkin hevoseni nimen, jockey-Ryon nimen ja oman nimeni valmentajana.

En tajunnut voittopöllyissäni oikein mistään mitään, kun liisin takaisin 60 000 ve rikkaamman hevoseni luokse. Ryon ärtymyksestä ei näkynyt enää merkkiäkään, ja Joona näytti oikein ylpeältä, kun muutama ammattivalokuvaaja tungeksi sen ympärillä. Muuan rouva pyysi minut syrjemmälle ja kyseli hevosestani kuin ostopuuhissa, ja yllättyi suuresti, kun sanoin Joonan olevan kaksi ja puoli CAS-vuotta vanha. Kyseleminen sen kuin jatkui ja jatkui, joten lopuksi pyysin anteeksi poistumistani ja totesin, että en myy hevostani, vaikka ostotarjous olisikin epäsuora.

Illalla Joonalle pukkasi kuume pelkästä stressistä, mutta loimi niskassa ja energiapitoisella ruualla se tervehtyi aamuksi.

Sweet dreams honey!

Tulin tallille uudelleen vielä vähän ennen ovien sulkemista tänään, koska tuli sellainen kumma olo, ettei kaikki ole kunnossa. Hyvin se Joona vain porskutti ja söi iltaruokaansa sivistyneenä, ja totesin, ettei minun olisi ollut mikään pakko nostaa kytkintä ja kadota mukavalta sohvaltani kotoa. Nyt kun kerran paikalla olin, avasin orin karsinan oven ja liu'uin sisäseinää vasten istumaan oven viereen. Joona katsoi minua hetken hämmästyneenä ja jatkoi sitten syömistään.

Minä katselin ja Joona söi. Lopetettuaan se kurotti kaulaansa minua kohti ja antoi silittää silkkistä turpaansa. Ulkona oli pimeää, ja Joonan karsinan peräseinän pienestä, kalteroidusta ikkunasta paistoi kuu. Ihmettelin taas kerran hyvää säkääni - miten juuri minulle osuikaan juuri Joona?

Kaksivuotias ja G3-lähdöissä. Ei huono. Joonalla on enää pari starttia tänä CAS-vuotena, koska G3-tasoisia lähtöjä on vain vähän alle kolmivuotiaille. Aluksi se harmitti minua kovasti, mutta nyt olen taas tyytyväinen. Miten mukavaa, että kisastressi on hetken ihan kokonaan poissa ja voin istua useamminkin orin karsinassa iltaisin. Treenaamme enää vain hiljakseltaan, koska starttejakaan ei ole. Joona lomailee - se ui, ravailee riimunarun päässä, antaa Kentsun helliä itseään ja kokeilin pari kertaa jopa ajaa sillä.

Ylihuomenna orille tulee hieroja. Se ei niinkään tarvitse hierontaa, vaan enemmänkin asia on niin, että poika pitää siitä ja nauttii huomiosta. Ajattelin, että ei se pahaakaan tee, ja pirautin sille herrasmiehelle, joka Joonaa hieroi tässä pari kertaa aikaisemminkin...

Katsotaan, mitä tekemistä me keksimme loppulomaksi.

Damn it!

Pakkasimme Ryon kanssa kuljetusauton eilen illalla valmiiksi laukkoja varten. Määrä oli lähteä matkaan puoli seitsemän tänään ja ottaa mukaan matkan varrelta perhetuttujenkin laukkahevonen, kun autossa nyt kerran tilaa on. No, niin tapahtui: minä vääntäydyin ylös lämpöisestä sängystäi kahdeksantoista asteen pakkaseen, kapusin autoon ja yritin nukahtaa, kun Ryo huudatti autoradiosta iskelmää. Ryon äiti jäi kotiin vahtimaan lapsenlastaan Kentsua.

Matkaan meni tunteja, ja sen vuoksi jouduimme pysähtyä monesti kävelyttämään hevosia valtatien viereisillä metsäpoluilla. Joona oli selvästi tuskastunut ja vieraan hevosen seura hermostutti sitä entisestään. Yleensä niin rauhallinen ori jopa pukitti äkäisesti, yritti kiskoutua käsistäni metsän siimekseen ja vieläpä potkaisi koko voimallaan vankkaa puuta, kun Ryo lähestyi taas kerran loimen kanssa.

Perille päästiinkin, ja Joona laitettiin kuntoon. Ori alkaa jo olla melko kilpahevosmainen - osasi jopa korskua. Loimi nakattiin vielä varusteiden päälle lämmittämään hetkeksi Joonan vastusteluista huolimatta. Hevosenhoitaja Pink oli juuri taluttamassa Ryoa kohti lämmittelyrataa, kun...

"Tämäkö on Sayonara Suckers PA?"
Pakkohan se oli myöntää. "On se", nyökkäsin ja ihmettelin, onko oristani tullut kuuluisa.
"Sen lähtö on peruttu. Aluksi oli kaksi osallistujaa, toinen perui."

Noooo! Voitte kuvitella, mitkä animehikipisarat meidän kaikkien otsalle kerääntyivät. Ei siinä auttanut, kuin purkaa jo valmiiksi harmistunut, nyt myös pettynyt ratsu. Lähdin taluttamaan Joonaa reippaaseen tahtiin kauas melusta, mutta ei se paljoa auttanut. Hevoseni oli huonolla tuulella ja luimi vihaisesti. Kun pikkutytöt tulivat pyytämään, saako hevosesta ottaa kuvia, Joona irvisteli ja luimi rumasti. Varmasti tuli ihan hirveitä kuvia.

Lopulta kyllästyin kokonaan ja nakitin Joonan rauhoittamisen ja viihdyttämisen Pinkille. Hän vaihtoi Ryon kanssa vuoroa koko ajan sen pari tuntia, kun tuttujen tamma otti ja juoksi neljänneksi ja sai palkinnoksi rahaa. Minä tyydyin luomaan murhaavia katseita pulskiin herroihin, jotka rahatukkuineen piirittivät neljäntenä maaliin tulleen tamman.

Oh my god Joona!

Ihan tavalliset laukat. Odotimme kyllä pääsevämme palkinnoille... Mutta tapahtui jotain ihan muuta. Jotain järkyttävää, josta en toivu koskaan. Ei hätää - perheeni on kunnossa, samoin Joona ja sen hoitaja, Pink. Lukekaa mielenkiinnolla kuvaustani.

Saavuimme radalle aivan kuten ennenkin. Kisahumu oli järkyttävä: hevoset vaihtoivat omistajaa, vetoa lyötiin suurista summista ja nopeat laukkaratsut vilistivät radalla. Katselin kateellisena lähtöjen voittajia ja mietin, millä ihmeen doping-aineella Joonan saisi yhtä nopeaksi. Orini melkein nukkui, kuten aina.

Mitään ei tehty eri tavalla. Satulointi hoidettiin, Ryo nousi hevoseni selkään, Pink talutteli häntä ennen lämmittelyä ja otti kiinni, kun lämmittely oli ohi. Ryo ratsasti yhtäkkiä ihmeellisen hermostuneen orin starttia varten lähtöpaikalle...

Joona lähti kuin ohjus. Se loikkasi eteenpäin kolme kertaa sillä voimalla, jonka yleensä käyttää pelleilyyn ja ylispäin hyppäämiseen. Olin varma, että hiekkaan jäi montut sen takakavioiden kuopaisusta. Lähdön kahdella muulla yhtä nuorella hevosella ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä alussa samaan vauhtiin. Yksi oreista kiri hyvin, mutta arvatkaapas, kuka tuli ensimmäisenä maaliin.

No meidän Joona!

Se ei ole koskaan ollut niin nopea, kuin sinä päivänä. Se juoksi kuin isot hevoset ja painoi menemään niin, että Ryo kertoi jälkikäteen horjahtaneensa alussa silkasta paineesta. Meidän vauvaori sijoittui ykköseksi lähdössään, joten tienasi sitten kymppitonnin ja nousi allowance-tasolle.

Kun Ryo ratsasti ravissa Pinkin kohdalle, hän nosti nyrkkinsä ylös tuuletukseen jo kauan ennen kuin hevosen ohjat olivat turvallisesti ihmisten nyrkeissä. Minä kiljuin kauempana ja tuuletin yhtä lailla. Näin, että meitä ihmisiä katsottiin vähän hyväksyvämmin. Ei enää keltanokkia ja rupuhevosta - vaan hevosenomistajat Ryo ja Ban sekä hevosenhoitaja Pink ja elämänsä viidennessä lähdössä voittanut urheiluhevonen Sayonara Suckers PA.

Päivän ainoa huono puoli oli se, että kalliit hopeaiset merkkikorkokenkäni menivät rikki. Korko katkesi ja remmi napsahti poikki, kun juoksin rinkiä nurmikolla onnesta sekaisin.

He's like an angel

Joona todellakin osaa olla kiltti, ja kyllä, sitä pitää toitottaa joka postauksessa erikseen. Tänään nimittäin Kentsu-poikamme pääsi hepan kyytiin - ja olin kyllä varautunut siihen, että Joona järjestäisi shown ja pidin poikaani kainaloista kiinni - mutta yllätyksekseni heppa menikin kuin enkeli.

Ryoa lähinnä turhautti, kun kävelin kaksivuotiaan hevoseni vierellä ja käytännössä kannattelin innosta kiljuvaa poikaani, kun isäntä talutti ratsua käynnissä vähän lumesta sulalla tallipihalla. Kentsu tarrautui tiukasti hevosen lyhyeksi nyrhittyyn harjaan, kiljui, nauroi ja paukutti pienillä sinisillä kumisaappaillaan Joonan selkää. Melusta ja potkivasta lapsesta huolimatta ori näytti nauttivan olostaan.

Järkytyin, kun Ryo ojensi ohjanperät Kenille taluttamista varten. Isi-Ryo piti kuitenkin ratsua suitsien poskiremmistä kiinni ja talutti, mutta mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Mitä jos Joona olisi säikähtänyt ja juossut pojan yli? Entä jos poika olisi kompastunut suoraan hevosen jalkoihin? Mitään ei todellakaan tapahtunut, paitsi Ryolle, joka valitti koko illan, että kiskoin häneltä puolet tukasta irti ja mursin nenän. Ajattelin laittaa hänestä vielä myynti-ilmoituksen huuto.nettiin, mutten ehtinyt vielä. Ryosta siis

Joonalla menee hyvin. Uuden kisaspurtin alettua se sijoittui saman tien kerran kakkoseksi ja toi kuusi tonnia kotiin. Viimestartti meni huonommin, meno oli tahmeampaa ja sijoituskin oli vai viides. Rahaa tuli sieltäkin tonni, mutta eihän se suinkaan ole sama asia, kuin kakkossijasta herunut kuusi tonnia.

Ryo uskoo Joonaan päivä päivältä vahvemmin. Hän katselee jo muita laukkaratsuja ostajan silmin ja kerskuu nuorella hevosellamme. Muut isännät näkevät, että mieheni on keltanokka eikä ymmärrä laukkamaailmasta yhtään mitään kunnolla. Minullakin on typeryksen maine: olen hullun päättömän ratsastajan kihlattu, jolla on oma hevonen mutta ei taitoa.

Pink and Mission Impossible

Päivä oli kulunut mukavasti, täysin tavallisesti, ja nyt harjailin Joonaa tuttuun tapaan tuttuun aikaan. Ori nautti kun rapsuttelin sitä välillä ja juttelin sille niitä näitä. Joonan korvat liikkuivat ääneni perässä sitä mukaa kun siirryin. Se näytti oikein tyytyväiseltä elämäänsä ja siihen, että joku harjasi sitä kiiltäväksi. Lopulta laitoin harjat syrjään ja taputtelin Joonaa hetken, ennen kuin tartuin kaviokoukkuun. Seuraava asia, jonka huomasin, oli se, että painin oikean Mission Impossiblen kanssa..

Olihan minulle kerrottu, että saattaisin kohdata ongelmia yrittäessäni putsata Joonan kavioita. Nyt huomasin, että olin täysin vähätellyt ongelman suuruutta ja uskotellut itselleni, että kyllähän minä nyt pärjään. Siinä seistessäni avuttomana jouduin myöntämään, että en ehkä pärjäisikään aivan niin hyvin kuin olin kuvitellut.

Joona seisoi tyytyväisenä silmät puoliksi kiinni paikoillaan, näyttäen täysin kadonneen harjauksen aikana oman mielensä uumeniin. Mietin mahtoiko se seistä kuvitelmissaan vihreällä laitumella paahtavan kesäisen auringon syleilyssä, nimittäin juuri siltä se näytti. Melkein pystyin itsekin näkemään kuinka kultaiset säteet laskeutuivat täyteläisen siniseltä taivaalta Joonan ylle. Orin hörähtäessä tyytyväisenä havahduin ja kohautin olkapäitäni - ei kai tässä auttaisi muu kuin yrittää niin että onnistuttaisiin.

Hiljalleen hivutin kättäni alaspäin Joonan lihaksikkaita jalkoja ja nojasin sen kylkiin, yrittäen lopulta hampaat irvessä saada helposti ylös noussut jalkaa pysymään ylhäällä sen ajan, että saisin sen putsattua. Hevonen itse ei näyttänyt huomaavaankaan ponnistelujani, vaan jatkoi tyytyväistä oleskeluaan vihreällä kesälaitumellaan. Ei auttanut muu kuin laskea jalka maahan, ottaa pari kertaa syvään henkeä ja yrittää uudestaan.

Jouduin yrittämään uudestaan monesti, ja lopulta päädyin nojailemaan karsinan seinään pyyhkien hikeä otsaltani. Aloin hiljalleen turhautua, mutta oikeastaan kun tarkemmin ajattelin, koko tilanne oli kerrassaan huvittava. Joonaa ei häirinnyt yhtään että ähkin ja puhkin sen ympärillä, se vain tuhahteli onnellisena. Hetken itselleni ja hevoselle hymyiltyäni vedin syvään henkeä ja eikun uudestaan yrittämään. Olkoon Joona vain omissa mietteissään, nyt minä kyllä saisin ne kaviot putsattua, vaikka joutuisinkin sitten kävelemään kaksinkerroin kyttyräselkäisenä pari seuraavaa päivää.

Alkoihan se siitä sitten lopulta sujua, kun vain sain pidettyä jalkaa ylhäällä tarpeeksi kauan. Taktiikkani alkoi hioutua paremmaksi jo seuraavan kavion kohdalla, kunhan ensin olin hihkunut hetken voittoani selvittyäni yhdestä kaviosta. Huomasin, että asiaa auttoi paljon kunhan sain oikean rytmin kohdilleen. Lopulta, kun oma Mission Impossibleni oli viimein selvitetty, hymähdin ja taputtelin hiljalleen takaisin maanpäälle palailevaa Joonaa.

Illalla, ennen kuin lähdin, päädyin siihen tulokseen, että pitäisi varmaan napata joku mukaani salille, jottei tämä mahdoton tapaus pääsisi toistumaan..

Get set!

On se vain helppoa, kun on uusi hevosenhoitaja. Tänäänkin sain itse ajaa Lamborghinilla huiman viidensadan metrin matkan raviradalle, kun Pink talutti Joonan paikalle jalkaisin ensimmäistä selkäännousukokeiluani varten. Olisin voinut tehdä sen itse, ja oikeastaan minun olisi pitänytkin, mutta antaa orin ja tytön tutustua nyt sitten, Joona kun ei ole vähääkään vaarallinen talutettava.

Kaksivuotias hevosenalku värisytteli lihaksiaan, kun kapusin telineen päältä sen satulaan kypärä päässäni. Kiskoin raipan pois satulasiiven alta käyntivauhdissa, kun Pink vielä talutti oriani radalla laajassa ympäristössä. Ori pärski ja puuskutti. Se odotti harjoittelua yhtä paljon, kuin minäkin.

Kun meidät päästettiin irti, tarkoitus oli vielä kävellä yksi voltti ja lähteä sitten mahdollisimman hitaasti, mutta toisin kävi. Joona kyllä käveli voltin nätisti, mutta nytkähti sitten liikkeelle niin nopeasti, ettei edes lamboni pystyisi samaan huonoissa käsissä. Liike oli niin äkkinäinen ja suuri, että pysyin satulassa vain siksi, että olin jo etukäteen tätä leijonanloikkaa peläten tukenut polveni lujasti satulaan ja nojautunut ohjanperien varaan orini kaulalle.

Kun toivuin nytkähdyksestä, Joona oli jo suorittanut koko radan lyhyen sivun - ja aikaa oli kulunut vain hetken. Se ei ole kovin lyhyt matka juostavaksi siinä ajassa, kun ihminen ehtii vain hätkähtää ja vetää kerran henkeä.

Tajusin, missä mentiin ja korjasin asentoani. Joona ei käskyjäni tarvinnut, vaan se painoi menemään hyvää vauhtia. Kuka hullu nyt yrittääkään laukkaratsua opettaa kouluhevosen tasoiseksi tottelevaisuudessa? Kun eteen tuli pitkä suora, ratsun korvat painuivat kiinni niskaan ja rapa lensi sen kavioista kypärääni saakka. Vaikka silmilläni olivatkin ajolasit, jouduin siristelemään järkyttävän nopean vauhdin vuoksi. Lyhyen päädyn kohdalla ori hidasti tuskin havaittavasti, kiihdytti uudelleen - ja niin oli maili juostu ennen kuin olin edes kunnolla huomannut. Joona hidasti hieman pienestä merkistä ja Pink otti sen ohjista kiinni heti, kun poika oli hidastanut raviin asti.

Tuumin ääneen, että Joonahan oli syntynyt ykköseksi. Pink oli sitä mieltä, ettei ollut koskaan nähnyt niin nopeaa hevosta. Minä väitin, että orini oli vielä nuori ja kehittyisi, ja minäkin oppisin lisää.

Laukkasin Joonan kanssa vielä kaksi kertaa raviradan pitkän sivun, ja se tuntui menevän kovempaa, kuin mailin matkalla. Viimeisen spurtin jälkeen jouduin ihan kunnolla pakottamaan ratsuani pysähtymään, se kun vain kiskoi ohjia, painoi korvia luimuun ja pidensi askeltaan.

Kun jätin jo rauhoittuneen ja loimitetun ratsuni Pinkin taluteltavaksi, tunsin itseni taas kerran maailman onnekkaimmaksi hevosenomistajaksi. Miten juuri minulle sattuikin tulla juuri Joona eteen? Kaasuttelin Lambolla tieheni, mutta tiesin tulevani tallille roikkumaan vielä illalla.

Pink's first meeting with Joona

Myönnän, että jännitys kipristeli vatsassani kääntäessäni punaisen kottero-autoni rattia lumisella tiellä. Radio soi hiljaisella, ja hyräilin jonkun latauslistan kärjellä roikkuvan biisin tahdissa käydessäni vielä kertaalleen läpi eilisen puhelun.

Eilisen aikainen jännitys voitti tämän pienen lepattavan tunteen helposti. Muistan, kuinka olin näppäillyt numeron kännykkääni, pyyhkinyt sen pois ja näppäillyt uudestaan ja varmistanut sen vielä monen monta kertaa, ennen kuin olin lopulta uskaltautunut painamaan vihreää luuria. Yritin muistuttaa itselleni, ettei etukäteen jännittämällä voittanut mitään, mutta silti naputtelin kynällä hermostuneena pöytään kuunnellessani puhelimen piippausta kerta toisenta jälkeen... Kun soittooni viimein vastasi Ryo Kopika-niminen mies, hevosen jockey, jännitykseni mureni hiljalleen pois.

Tietenkin Ryon täytyi jutella vaimonsa Ban Kopikan, hevosen omistan kanssa ensin, ennen kuin saisin tietää heidän päätöksensä. Niinpä olin laskenut puhelimen kädestäni pöydälle, ja alkanut piirrellä kynällä pöydällä olevaan paperinpalaan tarkoituksettomia kiekuroita ja kukkasia. Hetken päästä nousin ja järjestelin tavaroita, ennen kuin hätkähdin puhelimen pirinään.

Se puhelu todellakin sai minut hymyilemään, ja hymyilin nytkin sitä muistellessani. Kiersin vielä viimeisen mutkan aikana rattia vasemmalle, pieni pätkä eteenpäin ja sammutin moottorin. Olin perillä.

Astuessani ulos autostani Pientalli Huovilan pihassa, minua vastassa olivat Ban ja Ryo. Molemmet olivat okein kohteliaita ja kättelivät minua jämäkästi esittäytyessäni heille. Pienet kuulumiset vaihdettiin, ja sainkin parista oikein mukavan kuvan. Talvisen kylmän viiman ajamina päädyimme kuitenkin lopulta sisälle Huovilan lämpöiseen talliin. Olin jo keskustelun lomassa unohtanut jännitykseni, joka sitten kuitenkin lopulta nosti sisälläni taas päätään kun lähestyimme Joonan karsinaa.

Siellä se oli, erittäin kaunis ja rauhallisen oloinen punarautias korvat pystyssä. Pakko siinä oli hymyillä, kun poika vain hörähti hyväntuulisena tutuilleen, Banille ja Ryolle, ja tuijotti kaksikkoa tummilla silmillään. Hetken päästä Ban ja Ryo tekivät tilaa minulle niin, että pääsin tervehtimään tätä kaunista otusta. Rauhallisena, mutta hiukan uteliaana, Joona seisoi ja katseli tuloani. Hötkyilemättä ojensin kättäni ja asetin sen orin kaulalle ja silitin hitaasti sen kiiltävää karvapeitettä. Joona vain näytti nauttivan saamastaan silittelystä ja rapsuttelusta, vaikka se hiukan varovaisesti ensin minuun suhtautuikin.

Joonan kanssa oli ihanaa tutustua, poika kun osasi käyttäytyä niin rauhallisesti ja kiltisti. Harjaamisesta ori näytti pitävän vieläkin enemmän kuin silittelystä, sen silmät tuijottelivet eteenpäin puoliksi kiinni, ja välillä se vaihtoa laiskasti painoa jalalta toiselle. Harjauksen välillä pienet rapsutus- ja jutustelutuokiot näyttivät olevan oriille mieliksi.

Tapaaminen Joonan kanssa sujui hyvin, ja poika kyllä totisesti sulatti sydämeni itselleen. Kun viimein juttelimme lopullisesta päätöksestä Banin ja Ryon kanssa, en voinut sanoa muuta kuin kyllä kiitos, olisin hyvin onnellinen jos kelpaisin Joonan hoitajaksi.

Niin siinä sitten taisi käydä, että huomenna alkavat hoitajan työt Joonan parissa.

A new friend

Tallin kautta Joonalle on jo valmiiksi ollut hoitaja etsinnöissä, mutta tänään pirisikin Ryon puhelin siihen asiaan liittyen. Soittaja oli Pink-niminen nuori neiti, jolla kuulemma oli ratsukokemusta, tervettä maalaisjärkeä ja oppivainen luonne. Minun mielestäni Pink piti ehdottomasti päästää katsomaan Joonaa, mutta Ryo oli sitä mieltä, että monen tuhannen euron arvoinen hevonen vaati tottakai hoitajakseen vähintään kaksikymmentäviisivuotiaan hevosalan ammattilaisen.

Tunnin vääntämisen jälkeen pääsimme sopuun. Pink tulisi katsomaan Joonaa ja halutessaan hoitaisi sitä, mutta liikuttaminen jäisi ainakin toistaiseksi ihan kokonaan minulle ja Ryolle. Jos uusi heppatyttö pärjää, Ryolla ei ollut mitään sitä vastaan, että hänkin pääsisi hevosen selkään, kunhan Joona ensin täyttäisi kolme vuotta.

Ken-poika puolestaan pääsi tänään ensimmäistä kertaa viettämään aikaa Joonan kanssa, koska malttoi vihdoin irtautua pulkkamäestä ja ajaa isin ja äitin kanssa tallille. Tottapuhuen Kentsu nautti enemmän tallikissan kiusaamisesta ja Bambi-ponin syöttämisestä, kuin Joonan taputtamisesta, mutta heppa puolestaan suhtautui keskenkasvuiseen naperoomme hyvin asiallisesti ja rauhallisesti. Ori ei säpsähtänyt kiljuntaa eikä harjasta roikkumista, vaikka katosikin paikalta nopeassa ravissa heti, kun Kentsun pieni käsi kurotti kohti sen häntäkarvoja.

Illalla Ryo kävi treenaamassa. Hän uskoo, että Joona alkaa juosta kunnolla nyt. Ori yrittää joka ikinen kerta hyökätä voimalla ylöspäin, kun on aika kiihdyttää, mutta jockey onnistuu koko ajan paremmin hillitsemään juoksijaamme. Sitten, kun vauhti on jo saavutettu, Joona suorittaa pari kilometriä kuulemma erittäin hyvään aikaan. Suurin piirtein mailinpituisilla matkoilla ori on ehdottomasti parhaimmillaan: hyppy syö edelleen liikaa aikaa lyhyiltä matkoilta ja vauhti hyytyy, kun ylitetään parin kilometrin rajapyykki.

Elättelen suuria toiveita kaikesta huolimatta. Uskallan jopa väittää, että Joona ei enää kauaa maiden-tasolla mätäne.

Barbie and her pony

Tänään vein Joonaa kävelemään maastoon talutuksessa. Emme uskaltautuneet hangille, mutta kävelimme leveimpiä, parhaiten hoidettuja polkuja. Muiden hevosten toimesta ne oli jo tampattu aivan koviksi ja tasaiseksi, joten kulku kävi helposti. Joona oli koko ajan hyvällä tuulella ja tutki uteliaasti maisemia.

Ei ole ollut kylmää säätä nyt vähään aikaan. Lunta tulee koko ajan mielettömästi, mutta pakkasta on vain pari astetta. Joona tarhailee nyt aamusta iltaan musta fleeceloimi yllään, eikä senkään ole kylmä, vaikka se on koko tallin hevosista laihin, lyhytkarvaisin ja kylmänarin. Kai se on niin, että uudet tarhakaverit kiinnostavat niin mielettömästi, ettei Joonalle ehdi tulla kylmä.

Loma ei sovi orilleni. Se oli ennen niin kiltti ja rauhallinen, että suurin osa ihmisistä luuli sitä vanhemmaksi ja ruunaksi, mutta nyt se on alannut jopa hangoittelemaan vastaan joissain asioissa. Siinä missä Joona käveli ennen tarhaan löysällä riimunarulla, nyt se yrittää kiilata eteen, kiskoo vähän ja tömistelee portilla ärtyneesti. Ei sitä olla päästetty ryntäämään, ei tietenkään, joten käytös on ehdottomasti siedettävää edelleen. Talliinkin on laitettu määräys, että vain henkilökunta käsittelee Joonaa niin kauan, kun loma kestää, ja sitten vasta hevosenhoitajat saavat otella sen kanssa taas. Tämä on vain turvallisuuden vuoksi.

Aion kuvauttaa tämän Joonan pään vielä varmuuden vuoksi, koska en kestä enää ajatusta aivokasvaimesta. Eläinlääkäri ei nähnyt syytä huoleen, mutta aivokuva tässä nyt joka tapauksessa tulee, oli hätää tai ei. Sittenpähän tiedän varmuudella, ja ainoaan hevoseen on aina rahaa törsättäväksi. Ja jos kalliiksi tulee, myyn Lamborghinin. Tai sitten en.

Suomessa kaikki on kallista. En ole ennen asunut täälläpäin, mutta nyt tänne peräkylille jouduin, kiitos työpaikanvaihdoksen. En pidä paikasta. Asuminen maksaa mielettömästi, ja siinä missä ennen maksoin vanhan hevoseni täyshoidosta 100ve kuukaudessa, hinta on nyt lähes kolminkertainen. Vanhaan hintaan sisältyi kengitys, eläinlääkäri ja laukkaradan vuokra - nyt maksan kengityksen ja eläinlääkärin lisäksi ja vuokraan ravirataa laukkaharjoituksiin. Eikä se puoli kilometriä muuten ole vähän, kun sen kävelee edestakaisin kahdesti joka ikinen päivä taluttaen yliuteliasta hevosta, joka haluaisi pysähdellä katsomaan kaikkea. Ja arvatkaapas muuten, paljonko hedelmät maksavat, ja ruoka muutenkin! Vaatteista ja hevosvarusteista puhumattakaan! Ei sillä, että minulla olisi jotenkin liian vähän rahaa, mutta tämä touhu on järjenvastaista.

Ryo, Joona ja pikkupoika nauttivat suuresti Suomen säästä ja elämäntyylistä, vaikka toisin ensin luulin. Ryo on lainannut muutaman kerran hevosta hiihtoratsastukseen, ja ensimmäisen kerran elämässään sitä kokeiltuaan hän haluaisi tehdä sitä aina. Joona on sellaiseen vielä liian nuori, mutta kuulemma Ryo aikoo kouluttaa orini saman tien, kun se täyttää edes kolme. Poikani puolestaan pääsi pulkkamäkeen, ja jaksaa viilettää pieniä rinteitä vaikka tunteja yhteen menoon. Joona-heppa rakastaa lumikokkareiden jahtaamista. Minä, ainoa joka halusin muuttaa, viihdyn kaikista huonoiten.

Voi koska saan muuttaa takaisin kotiin? Onneksi Suomessa ei tarvitse olla kovin kauaa. Odotan jo, että saan pakata tavarat, hevoset ja perheeni ja lentää pois.

Fast and... ...furry?

Meidän Joona oli laukkastartissa 20100228, ja arvatkaa, miten kävi! Hyvänen aika - Joona sijoittui ja sai rahaa! Kolmossija ei ole sama, kuin voitto, mutta näin järkyttävän kokemattomalla hevosella se on ehdottomasti sama, kuin kunnon laukkaratsun voitto. En ole milloinkaan ollut näin ylpeä mistään muusta, kuin omasta pojastani välillä. Joona on kolmoseksi sijoittunut ykkönen!

Kuusi tonnia tilillä ja sijoitus 3/12 takataskussa. Hyvä Joona! Kun Fontièren laukkaradalla tämä tapahtui, päätin hemmotella hevoseni pilalle sinä iltana. Sen on pysyttävä linjoissaan, joten pilalle hemmottelu tarkoitti tällä kertaa siis muutamia ylimääräisiä porkkanoita iltakauroissa, uutta mustaa nahkariimua, jonka hopealaattaan on kaiverrettu "Sayonara Suckers PA, 'Joona'", sekä erityispitkää harjaus- ja rapsuttelusessiota. Ryokin ihan taputti hevosta kaulalle ja sanoi, että hyvä, ja se on paljon niin jäykältä mieheltä, joka ei koskaan kehu ketään.

Ryo-jockey tuumasi, että Joonaan pitää vain tutustua. Nyt kun sen metkut tiedetään leijonanloikkaa myöten, se ei pääse loikkaamaan kuin esteratsu, joten singahtaa eteenpäin järkyttävällä voimalla. Orini on kuin tehty 1400m-1800m pitkille matkoille, ja luulen, että se olisi hyvä myös lyhyemmillä matkoilla hienon starttinsa kanssa.

Nyt on edessä muutaman päivän loma, ja Joona palaa radalle vasta 07. maaliskuuta. Suunnittelin loman ajaksi paljon lepoa, mutta myös kunnon treeniä. Rentoutumisen aloitimme jo tänään: Joona sai Ryolta lahjaksi mustavalkoisen naruriimun, ja sitä mentiin kokeilemaan maastoon pitkälle, rauhalliselle taluttelulenkille. Suomen pakkaset ovat sen verran kamalia, että Joona piti koko matkan fleeceloimea selässään, ja me kuljimme vain aurattuja teitä ja poljettuja polkuja. Onneksi Huovilan maastot ovat upeat, ja isäntä pitää ne priimakunnossa talvellakin. Kertaakaan polku ei ollut liian kapea kulkea eikä liian vaikea Joonan monen tuhannen euron arvoisille jaloille.

Huomenna minun on tarkoitus nousta ensimmäistä kertaa laukkaratsuni selkään radalla. Kiinnostaako kuulla, miten siinä käykään? Seuraa Joonan blogia!

Good job!

Viime postauksessani harmittelemani leijonanloikka laukan alussa on nyt ymmärretty alusta loppuun. Joona kuvittelee pääsevänsä nopeammin eteenpäin, ja siihen loikkaan tosiaan auttaa hieman liiallinen eteenpäin nojaaminen sekunnin ajan. Joskus se hyppy meinaa kuitenkin tulla, ja silloin täytyy napauttaa raipalla. Ei pehmoilu auta orien kanssa, ei edes Joonan, joka on maailman kiltein ja ihanin hevonen.

Ryo kokeili Joonalla toissapäivänä, 20100225, uutta lähtöä Barboes Thoroughbredssa ja sijoittui jo paremmin. Viides sija ei sinänsä ole häävi, mutta on se parempi, kuin kolmastoista neljästätoista. Ihan ei rahaa tullut - mutta odotan paljon huomisilta laukoilta. Mieheni, Joonan jockey, Ryo on sitä mieltä, että onnistuu paremmin huomenna, koska tajusi tänään mihin kohtaan Joona ajoittaa loikkayrityksensä. Saa nähdä, josko jo tulisi sijoitus - ja vaikkei tulisikaan, olen ylpeä tästäkin viitossijasta, koska hevoseni on nuori ja kokematon.

Ori itse ei piittaa mitään siitä, että sitä koetettiin jo hälpätä vähän raipallakin kotiharjoituksissa. Se on kuitenkin sen verran macho, ettei sitä pieni napautus haittaa. Tammat ja ruunat ne sellaisia säikkyvät, kun taas Joona unohtaa koko asian kahden askeleen jälkeen.

Muutto Huovilaan on ollut vähemmän stressaavaa, kuin etukäteen kuvittelin. Meillä on omassa asunnossa kaupungilla vielä kaikki sekaisin, mutta ori saa erinomaista hoitoa. Enää meillä ei ole laukkarataa käytössämme, mutta kotikunnasta löytyy sentään ravirata, joka on joka aamupäivä meidänkin käytössämme. Aina pitää katsoa, ettei paikallisia lämminverisiä ole hiitillä samaan aikaan, kun Joonan treenit pitäisi aloitella, mutta vuoronvaihdot sujuvat loistavasti. Hevosmiehet täälläpäin eivät pane pahakseen, että katselemme Joonan kanssa heidän treeninsä loppuun ennen kuin aloitamme, ja radalle jälkeemme tulevat antavat meidän olla rauhassa ennen kuin ryhtyvät itse töihin.

Luulen, että Joona on koko kunnan kaunein hevonen. Se ei vedä suloisuudessa vertoja kotitallimme Bambi-ponille ja mikä tahansa suomenhevonen voittaa orini raskaissa töissä, mutta orini on ulkonäöltään kuin barbiehevonen. Sillä on siroimmat, pisimmät jalat, kirkkaimmat silmät ja käytöstavatkin ovat parhaimmistoa. Kun punaraudikkoni laukkaa aamulla haan portille minua ja Ryoa vastaan mustassa fleeceloimessaan, se näyttää jo voittajalta.

Ryo training

Ryolla on ollut työtä Joonan kanssa nämä startinjälkeiset päivät. Hevonen juoksee uudelleen 25.02. ja tällä kertaa oman jockeynsa, Ryon kanssa ensimmäisen kerran. Emme me ole toiveikkaita vieläkään sen voiton tai edes sijoituksen suhteen - Ryo ei vielä tiedä Joonasta juuri mitään ja Joona loikkaa kamalasti joka ikinen kerta, kun sen pitäisi kiihdyttää. Pitkillekään matkoille Joonasta ei ole, koska se hyytyy kesken. Jos loikka saataisiin kokonaan pois, mikäs orin olisi juostessa...

Onneksi Ryo pitää hevosesta, ja minun mielestä Joonakin on kiinnostunut uuden jockeynsä tekemisistä. Päätimme niin, että Ryo ratsastaa hevosen tutuksi, mutta koska hän on suoraan sanoen säälittävä valmentaja, minä jatkan sillä sekunnilla, kun he kaksi ovat ystäviä. Joonalle tästä alkuajasta tulee stressaavaa, mutta ainakin se on minun kanssani sen verran väleissä, että uskaltaa kerjätä rapsutuksia haassa. Hevosesta nyt taas ei voi olla pitämättä - minä ja Ryo kilpailemme jopa siitä, kumman vuoro on harjata ja satuloida juuri sillä kerralla. Odottakaapas, kun viisivuotiaamme pääsee tämän rauhallisen orin lähelle ensimmäisen kerran...

Joonalle on nyt kototalli muuten löytynyt, ja minä aloitin paperisodan tallin omistajan kanssa. Pian pitäisi päästä täältä pois, ja muuttamaan ihan Suomeen asti. Heppa ei taaskaan tiedä, mitä sillä on edessään, mutta isi-Ryo nousi kapinaan. Se laiskiainen väittää kivenkovaan, ettei Suomen puolelta löydy töitä hänenlaiselleen ummikolle, joka ei puhu suomea eikä varsinkaan kuulemma ruotsia. Minä sanoin, että lopettakoon ruikuttamisen, koska Joonakin tulee, eikä osaa edes englantia.

Muutto on siis edessä ihan lähipäivinä. Hevosellani on olemassa jo kaiken maailman rokotukset ja eläinlääkärin tarkistukset ja muut matkustusta varten välttämättömät jutut. Enää vain sen vähäiset tavarat kasaan. Uudella tallilla ei ole ollenkaan laukkarataa, mutta lähellä on ravirata, jota voi lainata. Joona onkin ainoa oikea laukkahevonen sielläpäin. Ja Ryo jääräpäisin ja tyhmin jockey.

Jos tuo pikku jockey ei pysty poistamaan Joonan loikkaa ihan parissa kuukaudessa, minä otan ja opetan sen hevosen. Luulen että riittäisi, kun nojaisi kunnolla hevosen kaulalle alussa, ja laittaisi sen säntäämään eteenpäin ensin pakottamalla. Oppisi varmasti hetkessä.

The jockey and The Start

Oi, kuinka ensimmäiset laukat jännittivät minua. Joona puolestaan ei tiennyt, mihin oli joutumassa. Se otti minut vastaan karsinassa samanlaisena, kuin aina - kohteliaan varovaisena, mutta uteliaana. Ainoa ero oli se, että tällä kertaa hevonen oli viimeisenpäälle puunattu. Loimitin orin kevyesti, pyöritin hopeanvaaleat pintelit sen jalkoihin ja häntään ja talutin lopulta kuljetusvaunuun. Halusin tehdä kaiken itse, koska mielestäni minun kuului. En ehkä näyttänyt hevosihmiseltä vihreissä koroissani ja kullanvärisissä farkuissani, enkä tainnut sitä ollakaan, mutta kyllähän minä Joonasta pidän.

Jo pari vuotta nähnyttä hevosenkuljetusautoa veti punainen muskeliauto, jonka merkkiä en muista vieläkään. Rattia rummutti tällä kertaa kihlattuni ja Joonan tuleva jockey Ryo, minä kun suostuin ajamaan tasan tarkkaan lambolla ja ehkä vähän Jaguarilla, eikä kummassakaan ollut tietenkään vetokoukkua. Jouduin takapenkille, koska pelkääjän paikan valtasi saman tien lainajockeymme. Neo, paras ystäväni suvaitsi itsua takana kanssani.

Matka olisi voinut olla hilpeä, ellei minua olisi jännittänyt niin mielettömästi. Ryoa ja Neoa nauratti kovasti, kuinka pahaenteistä oli se, että radiosta tuli Aaliyahin Try Again. Minua se enemmänkin itketti. Ei olisi hauskaa, jos Joona vaikka kaatuisi ja törmäisi maahan niin kuin lentokone. Jokainen luu murtuisi.

En enää häirinnyt hevostani hermoilemalla sen ympärillä, kun saavuimme radan taakse. Annoin Ryon hoitaa ratsua lainajockeyn kanssa. Toinen tunsi hevoseni, ja toisen homma oli oppia tuntemaan. Hämmästelin edelleen Joonan rauhallisuutta, ja epäilin entistä vahvemmin aivokasvainta. Kun jännitys alkoi oksettamaan, kävelin hyvällä omallatunnolla kauas hevosista tupakalle. Joona ei vielä rakastanut minua, joten ei osannut kaivata minua tukenaan.

Lämmittelyä, oudonnäköistä venyttelyä - ja tositilanne tuli eteen ennen kuin olin sitä uskaltanut alkaa edes odottamaan. Joona odotti starttia lihakset väristen, ja intautui jopa hirnahtamaan vierustovereilleen röyhkeästi.

Kun oli aika kiihdyttää, älähdin Joonaa katsellessani ärtyneesti. Hevosenihan loikkasi matkaan kuin urosleijona - ei nopeasti eteenpäin, vaan suoraan ylöspäin! Se jäi sillä sekunnilla jokaisen muun taakse. Tuossa ensimmäinen asia, jonka sen käytostavoista koulutan pois. Vaikka tämähän oli Joonan ensimmäinen startti, ja tietenkin sitä jännitti.

Olin ylpeä, kun hevoseni yritti parhaansa ja lopulta kuroi kiinni edes yhden kilpailijansa. Ohitettu Majority Man SNAK näytti sitä paitsi Joonaa vanhemmalta, kehittyneemmältä ja kokeneemmalta.

1600m matkallaan, ensimmäisessä startissaan Minnantilalla rakas laukkaratsuni saavutti tuloksen 13/14. Se ei ole häävi - mutta heppani ensimmäiseksi yrittämäksi tulos vaati siltä töitä. Joonaa taisi pelottaa ja jännittää, mutta se selviytyi hienosti maalilinjan yli. Poika ei ansainnut palkinnoksi penniäkään rahaa, mutta minulta se sai erityisen paljon porkkananpaloja ruokaan.

Waiting...

Heräsin varmaan ainakin seitsemän kertaa yöllä, kun näin pahoja unia. Kaikissa oli punarautias, joka kuoli kuin ihmeen kaupalla joka ikisessä unessa. Milloin se laukkasi suoraan rotkoon, milloin joku ampui sen, milloin se kaatui radalla ja jäi muiden alle. Olin iloinen, kun kello näytti puoli yhdeksää ja sain nousta ulos.

Aamuisen kahvin, hiustenlaiton ja meikkaamisen jälkeen Lamborghinini rullasi taas hevostani kohti, ja minä puhuin oranssiin puhelimeeni hevosestani. Melkein seitsemänkymppinen isäni oli sitä mieltä, että tottakai Joona voisi kokeilla lähdön nyt täyttäessään kaksi, vaikka en vielä tuntenut sitä. Enhän minä sillä kilpailisikaan, vaan jockey. Ihmettelin, että miten jockeykään ehtisi tutustua tarpeeksi hevoseeni, mutta isä tuumasi, että kun on tarpeeksi rahaa tarjota, mikä vain on mahdollista. Minähän voisin ehdottaa, että vanhalta tallilta joku Joonan tunteva kokeilisi ensimmäisen lähdön. Emmehän me voittoa vielä hakeneet, vaan enemmänkin kokemusta hevoselle, jonka pitäisi voittaa sitten joskus.

Tein päätöksen vasta, kun parkkeerasin autoni Joonan kasvattajan tallin siistille parkkipaikalle. Minä saatoin tuntea entisen hevoseni, mutta en tätä. Minä saatoin tietää paljon hienoista kouluratsuista, mutta en tästä. Isällä oli ollut laukkahevosia. Paras kuunnella ja kokeilla, nyt kun oli mahdollisuus. Isä sanoi, että hyvä, koska oli jo ilmoittanut hevoseni laukkoihin heti 22. helmikuuta. Jokainen voi arvata, kuinka raivostuin ja kirosin autossani puhelimeen ennen kuin heitin sen turhakkeen takapenkin jalkatilaan ja lähdin ajoneuvostani. Vielä tallia kohti kävellessäni oranssit korkokenkäni suurin piirtein löivät kipinää.

Joku henkilökuntaan kuuluva näki, kuinka etsin hevostani turhaan sisältä ja tarjoutui hakemaan sen haasta. Olin lievästi sanoen hämmästynyt. Ensin tällaiselle tumpelolle ylipäätään myydään hieno hevonen, ja sitten sitä vielä hoidetaan viimeisetkin päivät kuin kuningasta, ja kaiken kukkuraksi minuakin moikataan ja kohdellan normaalisti. Ihan kuin en tekisi mitään outoa, kun ajan vieraalle tallille heti aamusta katsomaan hevostani huolesta oranssina, vaikka se on hyvin pärjännyt samalla tallilla jo kaksi vuotta ennen tutustumistaan minuun. Ihme porukkaa. Sitten, kun auringossa punaisena leiskuva Joona tuli, tallipoika tarjoutui vielä harjaamaan sen, mutta en kehdannut enää sanoa, että harjaapa vain. Tartuin itse hänen pitelemäänsä sukaan, vaikka putipuhtaan hevoseni harjaaminen oli täysin turha operaatio.

Joona käyttäytyi hillitymmin ja jotenkin kohteliaammin, kuin muut tapaamani hevoset. Arvelin, että se vierasti minua, ja taisin olla oikeassa. Kuten eilen, tänäänkin se seisoi paikallaan ja kurotti vain päätään minua kohti, kun halusin taputtaa tai silittää. Se piti päänsä kohteliaasti poissa harjani tieltä ja näytti siltä, ettei sillä todellakaan ollut kiire lähteä yhtään minnekään. Poikahan on päivän vajaa kaksivuotias! Hämmästyttävää käytöstä. Olikohan eläinlääkäri ollut huolestunut aivokasvaimesta? Vai masennuksesta? Vai oliko tämä hevonen oikeasti näin rauhallinen?

Tuire-kasvattaja käveli ohitse muutaman kerran ja katsoi kummasti, kun harjasin puhdasta hevosta. Sitten hän näytti päättävän, että harjaileminen on sittenkin ihan hyvä tapa tutustua. Vartin sisällä ensimmäisestä ilmestymisestään hän toi minulle muutaman yhteenniitatun paperin, jotka osoittautuivat eläinlääkärin papereiksi. Kasvattaja vakuutti tämän lääkärin katsovan kaikkia tallinsa hevosia ja olevan luotettava, mutta sanoi ymmärtävänsä kyllä, jos haluan jonkun itse valitsemani katsovan hevostani. Ihan vain siksi, ettei lääkäri voisi millään olla puolueellinen. Minä tunnistin nimen, ja tiesin lääkärin, joten en kokenut tarpeelliseksi. Ja lukihan sopimuksessamme, että mikäli ensimmäisenä vuotena hevoseltani löytyy jokin sairaus, joka ei johdu minun omistuksessani sattuneesta tapaturmasta, kauppa peruuntuisi, mikäli jompi kumpi meistä, eli käytännössä minä niin haluaisin. Arvelin itsekseni, että vaikka Joonala putoaisivat kaviot kesken laukan, haluaisin silti pitää sen iselläni. Mikäli sen rauhallisuus ei johtunut sitten aivokasvaimesta. Ja ehkä siltikin.

Vietin kokonaisen puolituntisen jutellen Joonalle, taputellen sitä ja tutustuen siihen. Nuori ori ei pannut pahakseen taputtelua tai silittelyä, ei säpsynyt tai aristanut mitään kohtaa, enkä minä löytänyt siitä mitään vikaa. En luonteesta enkä ulkoisesta olemuksesta. Joonan ilme oli ollut aluksi kohteliaan utelias, mutta hillitty, ja nyt sen silmät olivat puoliksi kiinni ja se lepuutti toista takajalkaansa. Kun rapsutin säästä, ori venytti kaulaansa ja näytti vähän kissalta. Suurelta, oranssilta kissalta.

Kun Lamborghinini kehräsi tiellä kohti kotia, minä säikähdin yhtäkkiä mielettömästi. Tänään on 21. helmikuuta! Huomenna on 22. helmikuuta, hevoseni kaksivuotissyntymäpäivä - ja se ensimmäinen startti! Löin rattia nyrkillä risteyksessä. Perhanan isäukko, se muumio, eikö se tajunnut mitään?

How did we met?

Minä kyllä tahdoin hevosen, olin vain kyllästynyt etsimään. Vuosia oli kulunut ensimmäisestä yrityksestä, mutta yksikään varsa ei ollut tarpeeksi hyvä. Olivathan ne lupaavia, hyväsukuisia, kauniita ja kilttejä, mutta jokaisesta puuttui se jokin, mitä etsin. Minulle tarjottiin toinen toistaan upeampia hevosia, mutta en halunnut niitä. Moni ajattelee nyt, että olen tyhmä, mutta minä olen onnellinen, etten tahtonut ainoatakaan laukkahevosta aikaisemmin.

Tänään lähdin katsomaan taas yhtä, mutten ollut toiveikas. Tiesin vain, että kasvattaja kutsui varsaa Joonaksi, ja että se oli 08. syyskuuta. En tunnistanut vanhempien nimiä puhelun aikana, enkä myöskään muistanut varsan nimeä enää istuessani mustan Lamborghinini ohjaamoon vihreissä korkokengissäni ja samansävyisessä tukassani. Nimillä ei ollut väliä. Etsin hevosta, mutta en uskonut, että Joonakaan olisi se oikea.

Kasvattaja oli minua vastassa jo tallin pihassa, ja hänen kädenpuristuksensa oli reipas, lämmin. Nostin aurinkolasit silmiltäni ja kävelin hitaasti talliin. Kuuntelin kyllä Tuire-kasvattajan selostusta varsan vanhemmista, mutta en erityisen tarkasti. Ei tämä hevonen kuitenkaan olisi minun. Se olisi samanlainen hienosteleva pikku nirppanokkaori, kuin ne tuhat muuta, joita kävin katsomassa ajat sitten.

Keskikokoinen, hieman alle kaksivuotias pikkuhevonen odotti minua karsinassa. Hämmästyin, kun tajusin, että se todellakin katseli minua uteliaana ja rauhallisena - aivan kuin jokin NORMAALI hevonen. Se ei luiminut, puskenut yliuteliaana päin, väistänyt kättäni kuin lyöntiä odottaen tai riehunut käytävällä, kuten muut, joita olin aikaisemmin käynyt vilkaisemassa. Se vain oli. Se seisoi paikallaan korvat uteliaasti hörössä, mutta ei yrittänyt ottaa askeltakaan minua kohti. Oli pakko hymyillä. Talli hiljeni kokonaan, tai sitten en vain enää huomannut mitään muuta.

En ole ennen uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta tässä kävi juuri niin. Joona näytti niin tyytyväiseltä, iloiselta, älykkäältä ja terveeltä, että ihastuin siihen heti. Se oli hevonen, eikä potkittu kissa tai hellyydenkipeä koira. Kun raotin Joonan karsinan ovea, ori kurotti päätään kohti, mutta ei yrittänyt väkisin prääsätä itseään ulos karsinasta.

Taisin olla ostopäätökseni tehnyt jo ennen kuin Presta Racing Centerin tallipoika ehti tulla esittelemään Joonaa minulle. En arvoionut hevosta enää ollenkaan kriittisesti, kun poika kävelytti sitä. Keskityin enemmänkin ihastelemaan hevosen liikkeitä, hämmästyttävän säyseitä tapoja ja iloista, persoonallista silmien ilmettä. Kyllä minä huomasin myös nopean, lihaksikkaan olemuksen, mutta olisin halunnut Joonan kaltaisen eläimen, vaikka se olisi ollut naapurin kuormamuuli.

Tiedän, että Tuire-kasvattaja piti minua snobina ja ääliönä, kun en tahtonut nähdä hevosta liikkeessä, miettiä ennen ostamista tai edes käydä uudelleen katsomassa, mutta en välittänyt siitä. Omistajanvaihdokseen liittyviä papereita allekirjoitettiin sinä samana iltana tallin viihtyisässä, valoisassa toimistossa. Laukkahevosten mittapuulla Joona oli uskomattoman halpa ostos siihen nähden, että sen vanhemmat ovat niin upeita.

Uusi hevoseni saapuu viikon kuluttua. Eläinlääkäri tarkistaa sen vielä kerran, ja minä käyn katsomassa sitä vielä kasvattajan luona muutamaan kertaan. Saa nähdä, kertooko tämä Joona-hevosen blogi lukijoille vielä niistäkin päivistä, jotka vietän Joonan kanssa sen syntymäkodissa, mutta ainakin informaatiota tulee paljon elämäni ensimmäisen laukkaratsun muuton jälkeen!